Anna Perho pohti aiemmin kolumnissaan täydellisen Superäidin edelleen elävää myyttiä, josta pidetään kovaa kiinni. Jotkut jopa heittäytyvät arkirealistiseen Instagram-postaukseen, joka ei kuitenkaan ole todellisuutta nähnytkään. Epärealistinen arkirealismi on salakavala ja piinaava ilmiö, joka ruokkii Superäiti-myyttiä entisestään.
Superäidiksi Perho kuvailee äidin, joka tekee siistiä ja hyväpalkkaista työtään intohimoisesti, hoitaa lapset, kodin, ja pitää vielä puolison ja parisuhteenkin loistokkaana.
”Ja sitten on tietenkin fancyt ystävät, lasten harrastuspiirit, mielettömät kokkaukset, kesämökkiprojektit, ja niin poispäin”
Ajankäyttö on aitoa nollasummapeliä
Superäitiyden arvokysymyksestä tulee lopulta ajankäyttökysymys: mikä olisi riittävä määrä aikaa kullekin elämän osa-alueelle; työlle, perheelle, terveydelle sekä sosiaaliselle elämälle?
Superäitiä pidetään täydellisenä joka suhteessa, vaikka ajankäytöllisesti se on mahdotonta. Samaan voidaan verrata joulupukin yhden illan lahjojen jakohommia kaikille maailman lapsille. Fyysikko Katy Sheen on laskenut, kuinka kova joulupukin yhden päivän työkeikka on. Sheen laski, että porojen vetämän reen täytyy kiitää noin 10 miljoonan kilometrin tuntivauhtia, jos Joulupukilla on 31 tuntia aikaa suoriutua lahjaurakastaan. Maapallon aikavyöhykkeet antavat hänen vuorokauteensa ylimääräiset tunnit.
Äideillä, naisilla, iseillä, miehillä, sekä yleisesti ihmisillä ja henkilöillä ei kenelläkään ole kaikkia maailman lapsia hoidettavanaan, mutta kenelläkään ei ole myöskään aikavyöhykkeiden antamia ylimääräisiä tunteja. Varmaa on se, että kaikkea ei voi yhden vuorokauden aikana toimittaa.
Realistinen arkirealismi ei synny eriparisukkien postauksesta
Jossain kohtaa ollaan huomattu, että Superäitiyteen kuuluu myös epätäydellisyys. Eli liian siloiteltua ja täydellistä täytyy parantaa pienellä rosoisuudella. Perhon mukaan esimerkkinä on Superäidin titteliä kantava henkilö, joka tekee Instagramiin postauksen lapsesta jolla oli päiväkodissa jalassaan eripari sukat jonka saatteena kommentti: ”tällaista perhearki vaan on”. Postauksen, jonka tarkoituksena on ”rohkaista” muita äitejä samanlaiseen silmittömään rentoiluun.
”Paperilla yksinkertaista, mutta käytännössä Superihmisen viitan alla sykkii usein huolestunut sydän. Se kysyy, olenko hyvä ihminen, jos en tee kaikkea koko ajan? Pitävätkö ihmiset minua laiskurina?”
Jatkuva suorittaminen ja kaasun lisääminen on iskostunut osaksi Superäidin myyttiä. Kun jokin taso saadaan saavutettua, siirrytään seuraavaan. Pelko siitä, että joku pitää laiskana, epäpätevänä ja huonona elää vahvana.
Perhon mukaan on hyvä muistaa myös satu Teräsmiehestä, jonka hahmo oli viritetty sarjakuvapiirtäjien pöydällä ylivertaiseksi. Sitten julkaisijat alkoivat huomata Teräsmiehen suosion hiipuvan. Syy? Hän oli liian ylivoimainen. Ylivoimainen täydellisyys ei ole kiehtovaa. Se on luotaantyöntävää, jopa tylsää, pohtii Perho.
Halutaanko Superäitiyden olemusta parantaa ja kiillottaa vielä vähän lisää tuomalla siihen pehmeitä ja epätäydellisiä piirteitä, vai onko suunta menossa oikeasti siihen, ettei ihanteena olekaan enää Superäiti?
Pointtina Anna Perhokin mainitsee olevan lopulta määritellä itselleen sopivat riittävyyden rajat. Jos ei edes itse tiedä, mikä on itselle tarpeeksi, miten maailma voisi vastata rajoihimme?
Ei vielä kommentteja