Mutkia matkalla kaksikieliseksi: kertomus meidän perheen kaksikielisyydestä
Jo kauan ennen lasteni syntymään olimme päättäneet, että tulisimme kasvattamaan lapsistamme kaksikielisiä. Käytin ihan mahdottoman paljon aikaa tiedon etsimiseen ja aiheesta lukemiseen. Kun esikoiseni syntyi, olin valmistautunut kaksikieliseen vanhemmuuteen: puhuisin lapselleni vain ja ainoastaan suomea, tapahtui mitä tapahtui.
Olin myös lukenut siitä, kuinka tärkeää lapsen olisi kuulla mahdollisimman paljon suomen kieltä, joten puhuin hänelle ääneen aamusta iltaan. Luin kirjoja ja lauloin. Sanoitin jokaisen tekemiseni. “Äiti istuu nyt tässä pöntöllä, juu, no niin otetaanpas vähän paperia…”. Lapsen ensimmäisten kuukausien ajan kaikki sujui paremmin kuin hyvin, koska onnekseni myös isäni asui silloin Sevillassa vaimonsa kanssa. Vuoden ikäisenä lapsi puhui jo paljon ja suomen kieli oli jopa hieman vahvempi.
Sitten hän meni päiväkotiin. Yhtäkkiä suomenkielisiä sanoja alkoi tulla harvemmin ja espanja nousi ykköseksi. Hän ei enää spontaanisti nimennyt asioita suomeksi. Harmistuin, turhaannuin ja yritin kovempaa. Huomasin myös, miten kamalan haastavaa oli kääntää jokainen keskustelu ja lause suomesta espanjaksi tai espanjasta suomeksi esimerkiksi ruokapöydässä. Tuleeko elämämme olemaan tällaista aina? Ei sujuvaa ja luontevaa keskustelua, vaan koko aikaista pysähtymistä ja odottelua. Vitseistä menee maku ja keskustelu tökkii. Pian huomasin, että perhekieleksemme oli vakiintunut espanja: kun olemme kaikki yhdessä ja asia koskee kaikkia, puhumme espanjaa. Se helpotti meidän elämäämme hurjasti.
Lastemme suomen kielen taso vaihtelee suuresti. Yksi lapsista kieltäytyy puhumasta suomea. Tunnen asiasta monesti turhautumista, ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta ja huonommuutta. Tuntevatko kaikki kaksikielisten lasten vanhemmat näin?
Miksi näistä tunteista ei puhuta koskaan? Miksi lapseni ei vastaa suomeksi, vaikka puhun ja puhun ja yritän kaikkeni? Onko peli menetetty? Mitä olen tehnyt väärin? En missään vaiheessa ole pakottanut lapsiani vastaamaan suomeksi, tai teeskennellyt, että en ymmärrä. Olisiko pitänyt? Koska en löytänyt selkeitä ja toimivia vastauksia näihin kysymyksiin vanhemman näkökulmasta, ryhdyin tutkimaan asiaa itse. Tällä hetkellä opiskelen Sevillan yliopistossa kielitiedettä ja teen tutkimusta vähemmistökielen siirtämisestä lapsille.
Tässä muutama minulle yleisimmin esitetyistä kysymyksistä kaksikielisyydestä:
Miksi et puhu englantia lapsille? Mitä hyötyä suomesta muka on maailmalla?
Tätä minulta kysytään jatkuvasti, varmaan siksi, että olen työskennellyt englannin opettajana niin kauan. En puhu englantia lapsilleni siitä yksinkertaisesta syystä, että se ei tunnu luonnolliselta. En pystyisi ilmaisemaan itseäni ja rakastamaan lapsiani aidosti kielellä, jota käytän ainoastaan töissä, tutkimusta tehdessä tai tieteellisiä artikkeleita lukiessani. Se ei vaan tunnu luonnolliselta. Suomen kieli on myös se kieli, jolla he pystyvät kommunikoimaan suomalaisten sukulaistensa kanssa. Olen aivan varma siitä, että lapseni tulevat oppimaan englannin kielen muualta, mutta missä he oppivat puhumaan suomea, jos ei kotona?
Miten on muka mahdollista, että aikuinen ihminen unohtaa oman kielensä?
Tässäpä hankala kysymys. Olin aina jotenkin vähän tuhahdellen ja silmiä pyöritellen kuunnellut vuosikymmeniä ulkomailla asuneiden ihmisten kertomuksia siitä, kuinka hankalalta oman äidinkielen puhuminen tuntui. Nyt ymmärrän, että niin voi käydä hyvinkin helposti ja huomaamatta. Minä asun Sevillassa, jossa minulla ei ole yhtään ainutta suomalaista juttukaveria.
Soitan päivittäin perheelleni ja ystävilleni, mutta keskusteluiden pituus saattaa olla yhteensä 30 min. koko päivästä. Kaikki muu vuorovaikutuksellinen keskustelu tapahtuu espanjaksi. Nykyään hermostun espanjaksi, suutun espanjaksi, uneksin espanjaksi ja joskus puhun itsekseni espanjaksi. Minun pitää tehdä valtavasti töitä pysytelläkseni suomen kielessä. (Kirjoitan myöhemmin lisää siitä, kuinka monikielisten ihmisten aivot toimivat ja kuinka kielivalinta tapahtuu puhuessa).
Espanjan kielestä on vähitellen tullut tunnekieleni. Taistelen sitä vastaan jatkuvasti, koska se harmittaa minua aivan vietävästi. Onneksi asiaa tutkittuani olen tajunnut, että kyse on aivan luonnollisesta asiasta, enkä paini asian kanssa yksin.
Miksi et puhuisi sitten espanjaa, jos se kerta on helpompaa?
Kieli ja kulttuuri kulkevat hyvin pitkälti käsi kädessä. Minä olen suomalainen ja ihan hitsin ylpeä siitä. Toiveeni on kasvattaa lapsia, jotka tuntevat olevansa myös suomalaisia. Lapsia jotka ovat ylpeitä juuristaan. Koen, että suomen kieli on lahja, jonka haluan antaa heille.
Puhutaanko teillä montaa eri kieltä? Kiinnostaako kaksikielisyys aiheena?
