Näkeekö kaukaa lähelle?

Näkeekö kaukaa lähelle?

Kun elää lähes totaalisessa symbioosissa lastensa kanssa, alkaa sielu huutamaan pientä pesäeroa. Kun sen pesäeron sitten saa, iskee tyhjyys.

Herätä lapset. Tee aamupalaa. Lähetä kouluun. Vie päiväkotiin. Iltapäivällä hae päiväkodista. Tee välipalaa. Kolmen lapsen kuoro laulaa stemmassa äiti-äiti-äitiä. Tee illallista. Nuorimmaisella ei kuulemma ole tekemistä. Minulla sitä olisi yllinkyllin ja ehdotankin siivoamista. Vastauksen saan venyneellä äänellä: “En mä jaksaaaa.” No en jaksaisi minäkään, mutta jonkun on pakko. Haikeana muistelen niitä kaukaisia aikoja, jolloin päivien kuluista olin vastuussa yksin. Nykyään oma aika on yhtäkuin pieni nukkamöykky maton alla. Illalla luen iltasadun ja laulan unilaulun. Väsyneenä mätkähdän sängylle. Huominen tulee olemaan eilisen identtinen kaiku.

Omaa aikaa vieläkin vähemmän on parisuhde-aikaa. En oikeastaan enää edes tunne kunnolla Aviomiestäni. Kaupan pakastealtaalla huomaan miettiväni, mistä jäätelömausta hän pitää, enkä tiedä vastausta. Pitäisi ehkä tietää. Syntymäpäivätkin hänellä on kohta. Lahjaideoiden kohdalla päässäni on tyhjyys. En tiedä, mitä hän tarvitsee. Emme keskustele omista asioistamme ja kysyessämme toisiltamme: “Mitä kuuluu”, emme kuuntele vastauksia. Mikäköhän on hänen lempiruokansa? Lempivärinsä? Elokuvansa? En tiedä.

Eipä sillä, en tunne itseänikään. Päivän kulkevat autopilotilla. Jossain sisimmässäni välillä vierailee jokin tunne. Tämä tuntuu hyvältä. Tämä kamalalta. Tästä suutun todella. Tätä suren. Enimmäkseen sitä kuitenkin vain suorittaa keskittymättä syvimpään. Oikeasti pitäisi kaiketi jo raivata tietä ulos tästä identiteettikriisistä, joka ei vain mene ohi. Oikeasti pitäisi löytää jostain se luottamus. Luottamus itseeni. Opetella olemaan onnellinen. Tai edes tyytyväinen. Olisipa juuri nyt ja tässä hyvä olla.

Ajoimme yhteensä 2232 kilometriä löytääksemme toisemme. Aviomies ja minä. Lapset jätimme maalle isovanhempien luokse. Varastimme aikaa ollaksemme kahden. Ensimmäiset 700 kilometriä olimme lähinnä hiljaa. Kuuntelimme äänikirjaa ja musiikkia. Katsoimme maisemia. Välillä neuvottelimme pysähdyspaikoista. Perillä kohteessa tapasimme monia ihmisiä. Juhlimme. Kiipesimme tunturin huipulle. Hengitimme. Yöttömässä yössä valvoimme. Ikävöin lapsiani niin, että ikävä teki kipeää. Siellä kaukana, ylhäällä tunturissa toivoin vain yhtä asiaa.

Olisipa taas arki.

Sinua saattaisi kiinnostaa myös nämä artikkelit:

Lopahtiko parisuhde lasten myötä? 25 ideaa hauskoihin kotitreffeihin

Kun elämäntavat eroavat kumppanin kanssa kuin yö ja päivä

Rakastatko vielä, kun olen ruttuinen

Karoliina

Täytän joka vuosi 25 ja olen äiti 2008 syntyneille kaksosille (tyttö ja poika, joilla on muuten eri syntymäpäivät) sekä 2015 syntyneelle Kuningas Ei:lle. Lasten lisäksi laumaani kuuluu kotimaista räppiä tehtaileva Aviomies sekä sekalainen seurue eläimiä. Asun perheeni ja laumani kanssa kiven heiton matkan päässä (jos sattuu olemaan TODELLA hyvä kivenheittäjä) Helsingistä maaseudulla 1800-luvun puolivälissä rakennetussa hirsitalossa. Tällä hetkellä elän keskellä urakriisiä enkä tiedä, milloin sitä vihdoin aikuistuisi tai täyttäisi edes 26. Niin elämästäni kuin jutuistanikin puuttuu usein Se punainen lanka, mutta koitan paikata sitä läjällä sarkasmia. Ainakaan aika ei käy tylsäksi, kun sohii sitä sun tätä joka ilmansuuntaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *