Koronapäiväkirja. 2. päivä positiivisen tuloksen jälkeen

Koronapäiväkirja. 2. päivä positiivisen tuloksen jälkeen

Teksti: Anna-Leena

Aika matelee omassa karanteenihuoneessa. Nimesin sen “panic roomiksi”. Huumoria ei pidä menettää koskaan, sen opin jo pienenä. Paksut kiviseinät takaavat viileän sisäilman, mutta myös sen, että internetyhteyttä tai kenttää ei ole. Yhtäkkiä puhelimen näyttöön syttyy valo. “128 uutta viestiä”. Sen verran tiedän, mutta viestit eivät aukea. 

Ulkoa kuuluu leikkiä ja tappelua. Välillä pullea käsi haroo äitiä ikkunasta. Luen satuja kaltereiden takaa. Lähetän lentosuukkoja. Sitten on taas levättävä. Puhuminen hengästyttää.

Ainut paikka missä on kenttää, on ulkona viiniköynnöksen alla.

Pitäisi jaksaa alkaa soittelemaan eri numeroihin ja ilmoittaa positiivisesta tuloksesta. “Olette pidossa”, ilmoittaa rauhoittava miesääni. Klassista musiikkia jaksan kuunnella 10 minuuttia ja sitten on mentävä pitkälleen, sinne huoneeseen mistä puheluita ei voi tehdä. Mies yrittää hoitaa lapsia ja soitella samalla.

Pahinta on vain olla. Minut tuntevat tietävät, että olen aina liikkeessä. En tykkää makoilla, olla paikoillani, ottaa iisisti. Raskaanakin ollessa yksi suurimmista peloistani oli, että joutuisin vuodelepoon tai hidastamaan tahtia. Nyt on vaan pakko. Kirjoitin muutama viikko sitten instagram-tililleni listan asioista joita tekisin, jos olisin viikon ihan vain yksin. Kiitos vain karma, mutta en tarkoittanut tätä.

Kädet tärisee vähän, kun valmistaudun pistämään itseäni ensimmäistä kertaa. Piikki sujahtaa kuitenkin vatsamakkaraan eikä tunnu missään. Kiitän ensimmäistä kertaa elämässäni makkaroistani.

En ole huoneessani yksin. Yöpöydällä on isossa astiassa kilpikonna. Kurkistan ikkunasta ja varmistan, että kukaan ei näe, että juttelen sille. Se kurottaa päätään vedestä. Annan sille ruokaa. “Huomenna minä pesen sinun kilven”, lupaan sille. 

 Ikkunalaudalla basilikan lehdet tanssivat tuulessa. Takapihan varastossa hurisee pesukone. Linnut sirkuttavat väsymättä. Ikkunasta näkyy kaistale vaaleansinistä taivasta. Kärpänen surisee ja laskeutuu käsivarrelleni.

Seuraan muun perheen elämää ikkunasta, kaltereiden takaa. Pyykit kuivuu auringossa.

Istun kylmällä kivilattialla ja kirjoitan. Mitäpä muutakaan voisin tehdä. Lukea ja kirjoittaa. Tästähän minä olen haaveillut jo vuosia?

Anna-Leena

12 vuotta Sevillassa asunut Kuopiolainen. 3 lapsen äiti ja yhden miehen vaimo. Auttamaton romantikko, innostuja ja sotkija. Intohimoinen amatöörikokki joka pakenee keittiöön jäähylle ja yrittää kasvattaa lapsistaan suomalaisia korvapuustien ja riisipiirakoiden voimalla. Rakastan kahvia, mustaa huumoria ja villasukkia. En voi sietää negatiivisuutta enkä puisia jäätelötikkuja. Isona minusta tulee järjestelmällinen ja kärsivällinen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *