Koronapäiväkirja. 3. päivä positiivisen tuloksen jälkeen.

Koronapäiväkirja. 3. päivä positiivisen tuloksen jälkeen.
Välillä poistun huoneesta ja vakoilen muun perheen leikkejä kauempaa.

Teksti: Anna-Leena

On vaikeaa olla puuttumatta muun perheen elämään. Tiedän, että miestäni ei ärsytä mikään yhtä paljon, kun se että sotken ja se, että neuvon. Hän haluaa tehdä asiat omalla tavallaan. Olemme molemmat kovapäisiä. Välillä riitelemme äänekkäästi. Sen jälkeen mökötämme hetken. Minä en jaksa vihotella ja lopulta kiedon käteni hänen kaulaansa, pussailen hänen niskaansa ja kysyn, miksi hän on niin ärsyttävä?

Hän tulistuu nopeasti, mutta myös leppyy nopeasti. Minä en jaksa murjottaa. Ei ole mitään niin ahdistavaa, kun painostava hiljaisuus ja vihainen mulkoilu. Mielummin pyydän anteeksi, vaikka tiedän olevani oikeassa. “Sinä tiedät, että olen oikeassa”, mieheni saattaa sanoa. Näytän hänelle kieltä ja pyllistän. Sillon hän juoksee perääni nauraen ja juoksen kirkuen karkuun. Sitten hän kutittaa minua niin kauan, että minulta pääsee sikapossun röhkäisy.

Tuijotan valkoiseksi maalattuja seiniä ja kuuntelen lintujen laulua. Tänä aamuna kukko kiekui kello viideltä. Olin ollut valveunessa koko yön. Käsivarsia jomotti ja pelkäsin veritulppaa. Pyörittelin käsivarsia. Kun lopulta sain unesta kiinni aurinko oli jo noussut.

Tällaistako on vankilassa? Paksut kiviseinät pitävät huoneen viileänä, mutta myöskään internetyhteyttä tai kenttää ei ole. Tällaistako elämä oli ennen? En voi kysyä googlelta onko normaalia, että käsivarsiin koskee. En suomeksi, enkä espanjaksi. Joku yskii ulkona. Höristän korviani. 

Päätä ja nenää kirvelee. Huimaa ja olo on humalainen. Haaveilen lasillisesta kylmää valkoviiniä. Pulahtamisesta uima-altaaseen. Hikoilen koko ajan. Käyn suihkussa kolme kertaa päivässä ja hankaan ihoa voimakkaasti tuoksuvalla saippualla. Se ei auta. Pesen hiukseni mieheni shampoolla, koska kaipaan hänen tuoksua. 

Tänään taivaalla on pilviä. Paksut hattarat liikkuvat hitaasti tuulessa

Tänään taivaalla on pilviä. Paksut hattarapilvet liikkuvat hitaasti taivaalla. Kastelen nuutuneen basilikan. Se piristyy nopeasti. Yöpöydälläni kolistelee kilpikonna-vanhus. Se oli kauan toivottu lahja 20 vuotta sitten, mutta nyt se on kuin vahingossa unohdettu tänne. Eilen laitoin sen isompaan astiaan. Harjasin sen kilven vanhalla hammasharjalla. Vaihdoin astiaan puhtaan veden ja asettelin astian pohjalle muovisen palmupuun. Olen varma, että kilpikonna hymyili minulle. Voikohan kilpikonna saada koronaviruksen? Netti ei toimi, en voi kysyä googlelta.

Minulla on ikävä omia lapsia. Kuinka haastavia he osaavatkin olla, kun puhuvat kaikki yhtä aikaa. Kun tökkivät minut hereille keskellä yötä. Kun pyytävät vettä juuri, kun olen nukahtanut. Kun tappelevat turhasta. Kun valittavat turhasta. Mutta kuinka paljon heitä ikävöinkään nyt, kun on pakko olla erossa.

Anna-Leena

Anna-Leena

12 vuotta Sevillassa asunut Kuopiolainen. 3 lapsen äiti ja yhden miehen vaimo. Auttamaton romantikko, innostuja ja sotkija. Intohimoinen amatöörikokki joka pakenee keittiöön jäähylle ja yrittää kasvattaa lapsistaan suomalaisia korvapuustien ja riisipiirakoiden voimalla. Rakastan kahvia, mustaa huumoria ja villasukkia. En voi sietää negatiivisuutta enkä puisia jäätelötikkuja. Isona minusta tulee järjestelmällinen ja kärsivällinen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *