Koronapäiväkirja. 4. päivä positiivisen tuloksen jälkeen

Koronapäiväkirja. 4. päivä positiivisen tuloksen jälkeen

Teksti: Anna-Leena

Olen tottunut huonepalveluun nopeasti. Kuuntelen milloin koliseva ruokatarjotin lähestyy makuuhuoneen ovea. Oveen koputetaan ja asettelen maskin naamalle. Siinä on kahvitahra. Saan ruoan sänkyyn ja syön nopeasti. Monet laihtuvat kipeänä, mutta minun ruokahaluani ei hevillä katoa. 

Tuntuu typerältä vain makoilla. Muistan tämän tunteen synnytyssairaalasta. Varpaat liikkuu peiton alla. Ajatus juoksee nopeasti. Vain vartalo tuntuu tahmealta. Väsyttää, keuhkoihin koskee ja sisäänhengitys saa aikaan yskänpuuskan. Muuten olo on melkein normaali. 

Eilen keskimmäinen oppi uimaan. Ihan vaan yllättäen. Hän ei koskaan lakkaa yllättämästä. Hän ei ole koskaan pitänyt vedestä. Jo vauvana hän jäkitti jalkojaan suorana kylvyn ajan ja hänet pisti pestä pystyasennossa. Hän on huutanut kuin palosireeni, jos kasvoille on mennyt vettä. Hän ei tykkää pestä hiuksia. Hän on nautiskelija, joka istuu uima-altaan reunalla ja huljuttelee pieniä varpaitaan vedessä. Roikkuu kuin koala kaulassa tai uima-altaiden portaissa. Yhtäkkiä hän päätti, että hän haluaa osata uida. Hän on tehnyt aina kaiken samalla kaavalla. Kun hän opetteli kuivaksi, hän kieltäytyi istumasta potalle. Hän vaan kieltäytyi. “En istu”, sanoi kaksivuotias. Kunnes yhtenä päivä hän meni itse istumaan, eikä koskaan enää halunnut vaippaa. Hän on ihana mysteeri. 

Pesin kilpikonnan kilven. Harjasin sen puhtaaksi levästä vanhalla hammasharjalla, jonka harjakset sojottivat jo joka suuntaan. Se raapi minua pitkillä kynsillään ja kolisteli kilpeään valkoista posliinistta pesuallasta vasten. “Älä nouse sieltä sängystä”, mieheni on kieltänyt. “Lepäät nyt vaan siellä”. Siksi hiivin varpaillani pesemään kilpikonnaa päivän kuumimpaan aikaan, kun muut nuokkuvat pimeässä olohuoneessa samettisohvilla. Takapihan tiililattia on polttavan kuuma paljaiden varpaiden alla. Mutta minä tarvitsen kilpikonnalle isomman astian. Nousen varpailleni ja nostan painavan kenkälaatikon hyllyltä. Tyhjennän kengät lattialle ja pesen laatikon. Keuhkoja pistää, kun nostan painavan laatikon ilmaan. Vettä läiskyy käytävän lattialle. “Täällä sinun on parempi olla”, sanon, kun lasken kilpikonnan uuteen altaaseen ja kilpikonna on samaa mieltä. Se tekee vapautuneita uintiliikkeitä eikä enää vikise. 

Tytöt ovat piirtäneet piirrustuksia minua piristämään. Olen kiinnittänyt ne huoneeni ovessa roikkuvaan peiliin. Vanhemman tytön kuvassa on paljon yksityiskohtia ja kaksi pupua, jotka pelaavat jalkapalloa. Siihen on kirjoitettu vahakynällä “Mamá, eres la mejor!”, “Äiti, olet paras!”. Nuoremman tytön piirrustuksessa ollaan hän ja minä, käsi kädessä. Hänellä on kasvomaski. Ilmassa leijailee tuimasti kulmiaan kurtistava koronavirus. Kuvassa on paljon ikkunoita. Mutta minä hymyilen ja minun keltaiseen mekkooni on piirretty punainen sydän. 

Katson itseäni peilistä. Peilikuva vääristää: lyhentää ja leventää. Vai olenko minä oikeasti tuon muotoinen? Näytän hullunkuriselta, kuin pieneltä lapselta jolla on rinnat. 

“Peppe potalla” toimii. Wanhat kansansadut ei.

“Mitä sinä teet, äiti?”, kuuluu ikkunasta. “Luen”, vastaan. Makoilen vatsallani sängylla ja heiluttelen jalkoja ilmassa. “Luetko meillekin?”, lapsi kysyy. He istuvat maahan ikkunan eteen. Nousen sängylle seisomaan ja luen heille ikkunasta “Peppe Potalla” kirjan. Sen jälkeen luen heille paksusta vanhasta satukirjasta 5 lyhyttä satua. En ole eläissäni lukenut niin huonosti kirjoitettuja satuja. Niissä on olevinaan jonkunlainen opetus, mutta ne menee ohi jopa aikuiselta. Lapset kyllästyvät nopeasti ja jatkavat leikkejään.

Luen oman kirjani loppuun ja se jää pyörimään päähäni. Niin käy aina, kun uppoudun lukemaani. Kirjojen hahmot jäävät jatkamaan tarinaansa pääni sisällä. Yritän aloittaa toisen kirjan, mutta uuden ja vanhan kirjan hahmot ja tarinat sekoittuvat toisiinsa ja keskittyminen herpaantuu. Selailen sisustuslehteä. Kävelen puhelin kädessä huoneen nurkasta toiseen, kunnes puhelimeen ilmestyy hetkeksi nettiyhteys. Istun epämukavassa sammakko-asennossa huoneen nurkkassa ja vastaan viesteihin. Sitten yhteys taas katkeaa.

Anna-Leena

Anna-Leena

12 vuotta Sevillassa asunut Kuopiolainen. 3 lapsen äiti ja yhden miehen vaimo. Auttamaton romantikko, innostuja ja sotkija. Intohimoinen amatöörikokki joka pakenee keittiöön jäähylle ja yrittää kasvattaa lapsistaan suomalaisia korvapuustien ja riisipiirakoiden voimalla. Rakastan kahvia, mustaa huumoria ja villasukkia. En voi sietää negatiivisuutta enkä puisia jäätelötikkuja. Isona minusta tulee järjestelmällinen ja kärsivällinen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *