Koronapäiväkirja. 5. päivä positiivisen tuloksen jälkeen

Koronapäiväkirja. 5. päivä positiivisen tuloksen jälkeen
On ihanaa seurata lasten leikkejä, vaikka sitten ikkunasta ja kaltereiden takaa.

Viiden päivän aikana olen kerennyt lukemaan kaksi kirjaa. Suunnitella kirjoittavani lastenkirjan. Olen sisustanut mielessäni eteisen, vaihtanut päässäni keittiön tasot ja maalannut olohuoneen. Olen löytänyt netistä kauniita kesämekkoja, jotka olen siirtänyt ostoskoriin asti. Mitään en ole kuitenkaan ostanut. Olen haaveillut tulevaisuudesta, mutta myös muistellut menneitä.

Viimeisenä päivänä Suomessa huoneeni näytti siltä, kun sen läpi olisi pyyhkäissyt tornado. Isäni kävi välillä ovella kurkkaamassa pakkailujani, mutta poistui mitään sanomatta ja joka kerta kauhistuneemman näköisenä paikalta. Koko elämäni oli mahduttava matkalaukkuun. Matkalaukku oli sen verran iso, että olin viimeisen viikon ajan yllättänyt siskoni monta kertaa piiloutumalla sen sisälle ja säikäyttämällä hänet. Kuinka tylsää hänen elämänsä tulisikaan olemaan ilman minua.

Seuraavana päivänä matkustimme autolla Kuopiosta Helsinkiin. Automatkalla oli hiljaista. En voinut käsittää, mikä isääni saattoi huolestuttaa. Olin 18-vuotias! Täysi-ikäinen aikuinen! Viimeisen yön nukuimme Käpylässä isäni serkun luona. Koti oli kaunis punainen puutalo. Kävimme siskoni kanssa ostamassa kioskilta “salmiakki kulkusia” ja “kuumia kumpuja”, ihan kuin lapsena. Käärepaperissa oli kuva aasista, jolla oli valtavat kivekset. Takapihalla kasvoi kirkkaan vihreä nurmi, joka tuntui pehmeältä varpaiden alla. Puissa kukkivat vahvasti tuoksuvat kukat. Olivatko ne syreenejä? Vai heisiä? En muista enää niiden nimeä. Kesäyö oli valoisa. Sen minä muistan.

Seuraavana aamuna lentokentällä tunnelma oli jännittynyt. Ilmaa olisi voinut leikata veitsellä. Matkustaisin ensimmäistä kertaa yksin lentokoneella. Isäni jäi turvatarkastuksen lasin taakse odottamaan. Lupasin vilkuttaa hänelle hyvästit toiselta puolelta. 

Kuumana päivänä vesikeikit ovat parhaita

Nostin matkalaukkuni hihnalle ja minut pysäytettiin heti. Matkalaukun sisällä näkyi jotain kummallista. Minut ohjattiin takahuoneeseen, jossa paria päivää aiemmin vaivalla sulkemani matkalaukku avattiin. Auenneet nestepullot poistettiin laukusta. Jouduin istumaan matkalaukun päälle, että sain sen kiinni. Puolituntia myöhemmin vilkutin iloisesti isälleni lasin takaa. Hän hikoili ja näytti siltä, että oli pyörtymäisillään. Mies parka.

Lentokoneessa tunsin seikkailuni alkaneen. Pyysin lasin valkoviiniä. Se oli hapanta ja pahaa. Minua puistatti, mutta tyhjensin lasin nopeasti. Otin esiin päiväkirjani ja kirjoitin siihen ensimmäiset ajatukseni uudesta elämästäni. Olin vapaa. “Espanja, täältä tullaan!” 

Kilpikonna kiipeää kivelle ja katselee minua odottavasti. Onkohan sillä nälkä? Minua on käsketty ruokkimaan sitä vain kerran päivässä, mutta tiputan sille pari kalalle haisevaa, kuivattua katkarapua. Se avaa suunsa ammolleen ja syö ne nopeasti. Mitä elämää tuo tuollainen muka on? Lillutella nyt 20 vuotta jossain pienessä astiassa. Minun käy sitä sääliksi. Jos uima-altaassa ei olisi klooria, se voisi elää siellä, siellä sillä olisi tilaa uida. Minulla ei ole koskaan ollut lemmikkiä. En ehkä halua kiintyä eläimiin. En ole koskaan rakastanut koiraa eivätkä koiratkaan oikein tunnu pitävän minusta. Koiran elämä on lyhyt. Siihen kerkeää sopivasti kiintyä ja sitten se jo kuolee pois. Ei, en halua koiraa. Voiko kilpikonnaan kiintyä?

Ikkunasta käsin voi leikkiä taaperon kanssa myös piilosta,

Ulkoa kuuluu painepesurin hurina. Mieheni osti sellaisen itselleen lahjaksi 3 vuotta sitten. Viime kesänä löysimme ulkovarastosta valkoiset, muoviset puutarhakalusteet. Niissä oli mustia hometahroja. Kysyin mieheltäni saisinko yrittää puhdistaa ne painepesurilla. Laitoin tuolit riviin pihalle ja kiersin paineen täysille. Parin tunnin kuluttua tuolit hohtivat puhtaan valkoisina auringossa. Olin ylpeä työni jäljestä. Suomesta asti piti tulla näyttämään, miten yhdet tuolit pestään! Illalla mieheni viittoili minut mukaansa. Hän osoitti tuoleja ja kysyi mitä olin niille tehnyt. “Pesin ne puhtaaksi”, vastasin ylpeänä. Mieheni osoitti tuolien röpelöistä pintaa. Olin lian mukana irroittanut tuoleista myös päällimmäisen muovikerroksen. Tuolien pinta oli röpelöinen kuin hiekkapaperi. Vaivihkaa pinosimme tuolit ja veimme ne koko kylän ainoan roskakorin viereen odottamaan roska-autoa. Se käy hakemassa roskat kerran viikossa. “Mikä niissä tuoleissa oli vikana”, anoppini kysyi ihmeissään? “Ei se home lähde irti vaikka miten pesisi, harmi juttu!”, vastasin.

Appiukkoni kolistelee keittiössä. Hän valmistaa koko perheen ruoat joka päivä. Hän tykkää laittaa ruokaa ja oli monta vuotta pienessä ravintolassa kokkina. Monesti hän istuu pöydän ääressä ja kuorii valkosipuleita veitsellä. Hän saattaa istua kuorimassa niitä tunnin ja täyttää niillä suuren lasipurkin. “Näin säästää aikaa”, hän hymyilee tyytyväisenä. Minäkin tykkään laittaa ruokaa. Rakastan olla keittiössä: yksin. Olin aina kuvitellut, että lapseni istuisivat hymyillen ja pieniä jalkojansa heilutellen tiskipöydällä pyörittelemässä lihapullia. Juttelisimme niitä näitä samalla, kun kastike porisisi kattilassa. Todellisuus on se, että lapseni haluavat maistaa raakaa lihapullataikinaa. Näen sivusilmällä, kuinka ne nuolevat sormiaan ja pyyhkivät ne sitten paitaansa tai tiskipöytään. Kaikista hauskinta heistä on kuitenkin rikkoa munia. He tekevät sen mielellään ennen, kun ohjeessa pyydetään. Ohimollani tykyttää verisuoni, kun kaivelen munankuoria taikinan joukosta. Siinä vaiheessa pyydän heitä yleensä ystävällisesti poistumaan. “Eikö teillä ollu kivat leikit isin kanssa olohuoneessa? Menkääpä katsomaan mitä isi tekee nyt…”. Suljen oven, avaan kylmän oluen ja laitan musiikkia. Sellaisesta kokkauksesta minä pidän. 

Enää 4 minuuttia ja lounas tuodaan ovelle. Asettelen maskin naamalle. Kamala nälkä.

Anna-Leena

12 vuotta Sevillassa asunut Kuopiolainen. 3 lapsen äiti ja yhden miehen vaimo. Auttamaton romantikko, innostuja ja sotkija. Intohimoinen amatöörikokki joka pakenee keittiöön jäähylle ja yrittää kasvattaa lapsistaan suomalaisia korvapuustien ja riisipiirakoiden voimalla. Rakastan kahvia, mustaa huumoria ja villasukkia. En voi sietää negatiivisuutta enkä puisia jäätelötikkuja. Isona minusta tulee järjestelmällinen ja kärsivällinen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *