Tiesittekö, että loma-aikojen jälkeiset viikot ovat tilastollisesti suurimpia hetkiä, jolloin avioerohakemuksia laitetaan vireille? Vaikka lomalla on ihanaa olla yhdessä ja nauttia elämästä ilman painetta työasioista, niin liian tiiviisti vietetty aika yhdessä, ahdistus rahanmenosta ja erimielisyydet loman aktiviteeteista sekä kinastelevat lapset saavat varmasti monilla pariskunnilla hermot kireille ja miettimään, onko tämä juuri nyt sitä mitä minä haluan ja tarvitsen?
Uskon vahvasti, etten ole ainut, joka on uskaltanut päästää tämän kysymyksen leijumaan ilmaan. Minulla ja aviomiehelläni on pitkä liitto takana, 15 vuotta. Siihen on mahtunut paljon. Todella paljon hyvää, hyvänä esimerkkinä neljä kaunista ja ihanaa lasta, mutta miten ihmeessä sen toisen naama ja ihan vain pelkkä hengittäminenkin saa veren kiehumaan välillä, just asking.
Parisuhteisiin kuuluu niiden ylämäkien lisäksi siis myös niitä alamäkiä, meistä riippumattomista tekijöistä mutta paljon meistä riippuvista tekijöistä. Uskon että jokaiseen parisuhteeseen kuuluu edes hieman riitelyä, hermojen menetystä ja hampaiden kiristymistä. Minkä verran ja millä tavalla sen näyttää, niin uskon että se määräytyy paljon parisuhteessa olevien osapuolien luonteenpiirteiden mukaan. Olen aika varma, ettei meidän parisuhteemme ole ainoa, joka on rakoillut lasten tulon myötä. Huonosti nukutut yöt, näkemyserot vanhemmuudesta ja kuuluisa parisuhdeaika jää vähäiseksi varsinkin, jos tukiverkkoja ei ole lähellä. Uskon myöskin, että lasten tulon myötä monelle oman lapsuuden traumat ja mieleen jääneet ahdistukset muokkaavat vahvasti myös parisuhdetta, itselleni kävi ainakin juuri näin.
Minä olen todella temperamenttinen ja jääräpää. Jos jotain päätän, niin huonot on mahdollisuudet puhua minut asiasta kuin asiasta ympäri. Voin ihan rehellisesti sanoa, etten ole varmasti kumppaneista helpoimmasta päästä. Lisätään siihen vielä monien vuosien väsymys ja oman ajan puute sekä kaikki muut elämän koukerot, niin soppa on valmis! Katson kateellisina pariskuntia, jotka osaavat riidellä kuin aikuiset ja keskustella rakentavasti. Yritys on meilläkin kova mutta lopputoteutus hakee usein paikkaansa varsinkin väsyneenä. Olen myös huomannut, että vaikka kuinka ihanaa meillä onkin ollut lasten kanssa lomailla tämä kesä niin heidän jatkuva läsnäolo ja ihan iholla oleminen 24/7, saa minut tarvitsemaan entistä enemmän omaa tilaa ja rauhaa. Taas toisaalta tarvitsemaan vielä enemmän tukea ja läsnäoloa mieheltäni. Tiedä sitten millä päällä minä juuri sillä hetkellä olen, ota siitä sitten selvää, heh.
Ystäväni sanoivat minulle hyvin joku aika sitten, kun mietin omaa parisuhdettani että “hei teillä on neljä lasta, huonosti nukkuvia vieläpä, lapset ovat pieniä ja vaativat vielä paljon eikä aikaa ole parisuhteelle, kyllähän te olisitte jo laittaneet lusikat jakoon, jos niin olisi ollut paras vaihtoehto!” Niinpä! Olemmehan me aikamoinen tiimi sitten kuitenkin, vaikka niitä harmaampiakin päiviä kuvioihin mahtuu. Mutta eikö ne kuulukin elämään? Välillä takkuaa ja taas toisaalta tuntee suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta ja turvaa toisen kanssa.
Uskon että sanonnassa on perää, että suhteessa, jossa kaikki perusasiat ovat hyvin ja suhde on muutenkin ns. terveellä pohjalla, ei kannatta erota ruuhkavuosien ollessa vahvimmillaan päällä. Unohtamatta kuitenkaan, että jokainen suhde on oma yksilönsä eikä oikeaa päätöstä tiedä kukaan muu kuin pariskunta Itse.
Osaatko samaistua ajatuksiini? Onko teidän parisuhteenne tasaista tietä vai mahtuuko matkaan myös ylämäkien lisäksi alamäkiä?
