K12 ikäraja – Ehdoton sääntö vai joustava suositus?

K12 ikäraja – Ehdoton sääntö vai joustava suositus?

Teksti: Tanja

Erilaiset ikärajat luovat paljon keskustelua, mutta kuinka tosissaan niihin tulisi suhtautua. Tarkalle pojalle kaikki ohjeet ja säännöt tuntuvat olevan ehdottomia, äiti puolestaan ikuisena kapinallisena näkee tällaiset lähinnä vahvoina ehdotuksina ja suosituksina. Löydetäänkö tähän ikinä kummallekin sopivaa kompromissia?

Lauantainen leffailta uhkaa karista kokoon jo ennen alkamistaan. Katsottavan elokuvan valinta vastaa työmäärältään kahdeksan tuntista työpäivää. Selailu kolmen eri suoratoistopalvelun valikoimien välillä turruttaa aivot niin, ettei kohta enää näe ohitse viliseviä kansikuvia.

Kun viimein on saatu päätettyä animaation ja näytellyn elokuvan välillä, äiti alkaa kiivaasti esitellä vanhoja suosikkejaan omilta lapsuusvuosilta. Miehen alkua kiinnostaa itse sisältöä enemmän kaikki elokuvan tekniset tiedot, kuten valmistumisvuosi, pituus ja ennen kaikkea ikäsuositus. Kaikki ennen vuosituhannen vaihdetta ovat auttamatta liian vanhoja, eli tylsiä. Sopivin pituus elokuvalle on puolitoista tuntia, sen aikaa pystyy kumpikin katselija istumaan jota kuinkin paikoillaan.

Kaikista suurimmaksi kiistan aiheeksi osoittautuu kerta toisensa jälkeen ikäsuositus. Lapselle kun kaikki säännöt ja ohjeet ovat ehdottomia. Äiti puolestaan näkee ne enemmänkin suosituksina, joista voidaan livetä tarvittaessa. Tarkka miehen alku osaa tietenkin jokaisen ikärajailmoituksen vieressä olevan kuvakkeen ulkoa ja luettelee äidilleen, mitä kauheuksia äidin ehdottamat elokuvat sisältävät.

Silloin kun äiti olin nuori, katsottiin Austin Powersia, Miestä ja alastonta asetta ja Poliisiopistoa. Adam Sandler oli ehkä maailman ensiksi hauskin mies. Silloin kun äiti olin nuori ei katseltu ikärajasuosituksia. Ei sitä lapsena edes huomaa niitä kohtauksia, jotka ovat hieman aikuisempaan makuun.  

Äiti voittaa lopulta taistelun ja saa lapsen myöntymään Mies ja alaston ase- elokuvalle, vaikka ikäraja on 12 ja lapsi vasta yhdeksän. Ensimmäiseksi hämmästellään tietysti elokuvan vanhuutta, sehän on vanhempi kuin äiti. Elokuvan edetessä vierestä kuuluu kuitenkin tasainen kikattelu.

Yhdeksänvuotias piiloutuu ällöttäviä pussailukohtauksia peiton alle. Tässä iässä kaikki vastakkaisen sukupuolen edustajat ovat kuvottavinta, mitä maailmasta löytyy. Vielä sitä edustajaakin kuvottavampaa on se, että joku hullu yltyy läheisempään kontaktiin sellaisen kanssa. Peitto nousee kasvojen suojaksi jo käsien kohdatessa toisensa.

Hermostuksissaan äiti alkaa pyöritellä päässään, mitä kaikkea elokuvassa tapahtuukaan. Onko tosiaan jotain kohtauksia, mitkä eivät sopisi alle 12- vuotiaille? Olikohan sittenkään ennen paremmin? Olisikohan omien vanhempien kannattanut välittää vähän enemmän ikäsuosituksista?

Lapsi kikattelee tasaisesti koko elokuvan ajan. Mahdollisilta traumoilta on vältytty. Äiti rauhoittuu hieman, ei tässä kuinkaan käynyt. Aletaan pohtia, voiko joku olla oikeasti niin hönö kuin Frank Drebin. Kallistutaan kieltävän vastauksen puolelle, ehkä hänkin vain teeskentelee niin hönöä.

Jokainen sukupolvi yrittää aina parantaa saamastaan vanhemmuudesta. 60-luvun turvavyöttömästä ajamisesta on tultu pitkä taival erilaisten ikäsuositusten rajoittamaan yhteiskuntaan. Alle 12-vuotias ei saisi istua auton etupenkillä, tai liikkua yksin hissillä. Kumma kyllä, säännöistä tarkka poika pystyy ohittamaan juuri nämä ohjeistukset.

Vanhat kunnon Disneyn piirretyt, jotka äiti muistaa ulkoa, sisältävät nykyään ilmoituksen tupakkatuotteiden käytöstä. Tuntuu hupsulta, että sellaisellekin on nähty tarve. Lapsena tuollaisiin asioihin ei ole edes kiinnittänyt huomiota. Aikuisena niitä katsellessa yrittää kovasti muistella, missä kohtauksessa kyseisiä kammotuksia esiintyikään.

Tietoa on saatavilla helpommin ja enemmän kuin ikinä, silti lapsia kasvatetaan autuaan tietämättömiksi. Yritetään varjella kaikelta pahalta piilottamalla kaikki vahingolliseksi kuviteltu. Ääripäästä on menty toiseen, kultaista keskitietä ei ole löydetty. Ehkä jossain ehdottomien sääntöjen seuraamisen ja täydellisen välinpitämättömyyden välissä voisi kulkea maalaisjärjen valaisema polku.

Ehkä juuri elokuvat voivat opettaa lapselle asioista, jotka itsestä tuntuvat kiusallisilta aiheilta. Ainakin ne avaavat keskustelua luontevalla tavalla sellaisten asioiden ympäriltä. Televisionhan voi aina sulkea, jos meno menee lapselle liian hurjaksi. Jokainen lapsi on omanlaisensa, mikä järkyttää toista jää toiselta huomaamatta. Ehkä yleinen ikärajasuositus onkin oikeasti vain suositus, eikä täysin ehdoton sääntö.

Ollaanko teilläkin tarkkoina kaikista ohjeistuksista ja säännöistä? Miten tarkasti teillä luetaan ikärajasuosituksia?

Lue myös nämä:

Muistatko nämä 10 klassikkoelokuvaa 90-luvulta?

Kuinka viettää lapsen kanssa kahdenkeskistä aikaa – 10 ideaa laatuaikaan

Teini testasi äitinsä lempileffat 90-luvulta

Tanja

Kolmekymppinen vauhdikas vuoroviikkoäiti kummastelee yhdeksän vuotiaan pojan kasvua mieheksi. Iloa arkeen tuovat musiikki, kirjat ja yllätysseikkailut.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *