Poika Poikanen on maailman kiltein lapsi. Sellainen poika, joka ei pidä itsestään meteliä. Hän tekee, mitä pyydetään, ei haasta riitaa, vänkää, kiukuttele tai raivoa. Leikkii ja pelailee mielellään. Jokainen hänet tunteva kuvailee häntä ihanaksi tyypiksi, joka ottaa muut huomioon ja konfliktitilanteissa hän on se, joka rauhoittelee tilannetta. Hänestä on helppo pitää. Ongelmia hän ei aiheuta koskaan. Paitsi yhden; Koska hän ei itse vaadi vanhempien huomiota, pitää itse äitinä olla tarkkana siitä, että myös hän saa ansaitsemansa sataprosenttisen huomion ja edes pienen kahdenkeskisen hetken kanssani joka päivä.
Minulla on siis tapana järjestää silloin tällöin jotain vähän erityistä kahdenkeskistä tekemistä, jokaisen lapseni kanssa vuorotellen. Joka kerta luvassa ei ole mitään huvipuistoreissua tai ilotulituksia, vaan pääosassa on yhteinen aika mukavan tekemisen parissa. Joskus se on saunomista pitkän kaavan mukaan, yhteinen kauppareissu tai lenkki. Joskus puolestaan jotain vähän vielä erityisempää, kuten eilen.
Yllätin Poikasen ehdottamalla pientä retkeä kaupunkiin. Poikanen selvästi hämmästyi ja hetken asiaa tuumattuaan, innostui ja kiljaisi: “Kai me sitten mennään sinne bussilla?!” Haluaisin kovasti sanoa kannattavani joukkoliikennettä, mutta fakta on, että täpötäydet bussit kiireessä ja kuumalla ilmalla eivät ole lempipaikkojani.. Joten bussimatka keskustaan (kaikki kymmenen kilometriä) on jo tätä “erityistä tekemistä” Poikaselle. Pyyntöön oli siis helppo suostua.
Hyppäsimme siis Nysseen ja hurautimme keskustaan. Jäimme erään kauppakeskuksen edessä pois ja kysyin, mitä Poikanen haluaisi tehdä, jos hän saisi valita mitä vain. Häntä ei voi syyttää myöskään suuruudenhulluudesta, vaan tähänkin kysymykseen sain pitkällisen pohdinnan jälkeen vastaukseksi: “Mentäiskö vaikka kiipeilemään leikkipuistoon?” Kaikista maailman asioista tämä oli se, mitä hän toivoi. Lähdin ilomielin mukaan.
Ihanaa tässä on se, ettei hän vielä nolostele seurassani. Hän kannusti ja vaikutti olevan vilpittömän iloinen, kun roikuin pienen hetken yhdessä telineessä. Hän on itse liikunnallinen ja suoritti radan tuossa tuokiossa, itse en ehkä aivan niin ketterästi suoriutunut… Juttelimme vielä penkillä hetken ja kyselin joko hänellä alkaisi olla nälkä. Poikanen ei myöntänyt, mutta lähti kuitenkin ehdotuksestani viereiseen ravintolaan. Tilasimme molemmat ruuan kyytipojaksi limsat! Hän varmisti kolme kertaa, onko tämä varmasti niin erityinen juhlahetki, että vallan limsat juotaisiin. Vastasin, että jokaisesta hetkestä saa tehtyä juhlan, kun vain vähän päästää mielikuvituksen villiintymään… Toivottavasti hän ei käytä tätä argumenttia minua vastaan myöhemmin…
Ruuan jälkeen mietimme seuraavaa aktiviteettia. Lähdimme kulkemaan pitkin katuja. Katselimme näyteikkunoita ja juttelimme niitä näitä. Tuntui, että kiireetön ja päämäärätön haahuilu oli siihen hetkeen oikea päätös, sillä Poikanen jutteli omista kaverisuhteistaan ja muista tärkeistä asioista rennosti ja ehkä huomaamattaankin paljasti juttuja, joista en tiennyt mitään.
Päädyimme lopulta minigolf-radalle ja päätimme ottaa matsin. En usko sellaiseen “annetaan lapsen voittaa, ettei hänelle tule paha mieli” -mentaliteettiin, mutta olisi ehkä silloin pitänyt uskoa, sillä kärsin todellisen rökäletappion! Kestin häviön kuitenkin kuin nainen ja julistin Poikasen lastensarjan voittajaksi. Itse voitin naistensarjan… Lähdimme kotiin jäätelökioskin kautta, voittajina.
Kyllä meillä oli ihana päivä!
Mitä Sinä puuhailet kahdestaan lapsesi kanssa?
Sinua saattaisi kiinnostaa myös nämä jutut:
Kuinka viettää lapsen kanssa kahdenkeskistä aikaa
Sirkushuveja ja muita kesäpuuhia Ideaparkilla
