Mieheni Supernanny

Mieheni Supernanny
Kuva: Mulyadi

Teksti: Miss Marina

26.8. Otsikko muutettu.

Ruokailutilanne, jossa lapsi kiemurtelee sylissäni, sotkee, nipistelee ja nauraa pirullinen ilme kasvoillaan. Melkein tärisen raivosta ja haluaisin vääntää vintiön solmuun. Nukutustilanne, jossa sekä äiti että tytär lopulta itkee lohduttomasti. Tätä on edeltänyt paini, jonka seurauksena housuni roikkuvat häpeällisesti puolipersauksessa. Näissä tilanteissa omat tunteeni kiristyvät ja ajatukset kärjistyvät. En osaa tehdä mitään oikein, en osaa käsitellä lastani, olen ihan paska! Haluan Supernannyn meille heti!

Olisi ihanaa, jos joku lempeä voima olisi olkani takana kertomassa, miten minun pitäisi lapseni kanssa toimia, antaisi rakentavia vinkkejä, kertoisi, mitä teen hyvin ja muistuttaisi myös, että olen hyvä äiti kaikista riittämättömyyden tunteistani huolimatta. Tarkemmin ajatellen, kyllähän minulla on sellainen kotiversio Pia Penttalasta. Mieheni yrittää kovasti harrastaa kaikkea edellä mainitsemaani! Ikävä kyllä hänen suustaan tulleet sanat kuulen monesti vähän virheellisesti, ja vastaus on valmiina: “Niin joo sinähän se osaat kaiken!” “Joo joo, sinä olet meistä se hyvä vanhempi, selväksi tuli, ei tarvi alleviivata!”

Mieheni on ollut lapsemme kanssa samalla aaltopituudella siitä asti, kun lapsi oli pelkkä toukka. Hän tunnistaa herkästi tytön olotilan muutokset, ennakoi ja osaa rauhoittaa häntä silloin, kun hänellä kuohuu tunteet yli. Minun puolestani täytyy tehdä paljon töitä itseni kanssa, jotta omat tunteeni eivät ottaisi tilanteessa yliotetta. Sisäisessä painissa tuhraantuu paljon aikaa ja energiaa, joka on pois pikku riiviön rauhoittelusta. 

Miehenikin kyllä kiukustuu lapsen hölmöilystä, mutta puhuu sen nopeasti sellaiseksi kieleksi, että tenava sen tajuaa. Hän on luonut toimintamallin jokaiseen tilanteeseen, jonka pikku hirviömme yrittää kallistaa kaaoksen puolelle, ja nousee niistä aina tyynenä ja voittoisana, jättäen jälkeensä vain pienen tyytyväisen ja/tai nukkuvan taaperon. Monesti hän toimii erotuomarina kahden raivottaren välissä. Mihin minua enää tarvitaan, silloin mietin. Voin ihan hyvin vaikka kuolla pois. Onkin sattunut mahaan viime aikoina, varmaan se on syöpä. 

Kun tomu tyttären ympärillä on laskeutunut, mutta äiti käy vielä kierroksilla, kulkee mieheni ympäriinsä kasvoillaan yliempaattinen “puhutaan kun olet valmis” -ilmeensä. Lopulta puuskahdan puolustellen kuin tuomariston edessä, että yritin kyllä saada lapsen rauhoittumaan, mutta mikään ei auttanut. Mieheni kuuntelee, ymmärtää ja lohduttaa. Lopulta kysyn, vaikka aina pelkäänkin, että miten hän sai hurrikaanin laantumaan. Pelkään, että taikatemppujen ja tyrmäystippojen sijaan keino on ollut jotain hyvin yksinkertaista ja täsmälleen lapsellemme sopivaa, jotain, minkä kuka tahansa hyvä äiti ymmärtäisi. Ja niinhän se aina onkin. Varmasti olisin sen huomannut itsekin, jos en olisi ollut niin sisällä omassa tunnemyrskyssäni.

Huono itsetuntoni, tarpeeni olla kaikessa kaikkein tärkein sekä taipumukseni verrata itseäni kaikkeen ja kaikkiin tekevät minusta toisinaan paitsi sietämättömän kumppanin myös uppiniskaisen oppijan. Kun mieheni kertoo (hän ei missään nimessä myönnä neuvovansa), miten itse saa tilanteen rauhoitettua tyttäremme impulsiivisten nyrkkien heiluessa, alkaa melkein omat nyrkkini heilua. “Älä sie ala mulle!” Kuitenkin vähin äänin otan hänen sanoistaan vaarin ja alan soveltaa niitä omaan kasvatustyöhöni. Viikon päästä saatan kertoa hänelle itseeni tyytyväisenä samoista toimintatavoista, kuin ne olisivat itse keksimiäni. 

Oikean Supernannyn kanssa prosessi olisi mutkattomampi. Vaikka TV-kamerat nukutuspain… puuhissa! häpeäkseni tallentaisivat työnaisen hymyni, en silti niiden edessä kehtaisi heittäytyä marttyyriksi! Pitäisi ainakin leikisti olla samaa mieltä, ja alkaa toimia kuten kapteeni käskee. Auttaisikohan, jos puolisollani olisi pahvinen Pia Penttala -naamari kasvoilla?

Sinua saattaa kiinnostaa myös seuraavat artikkelit:

Haluan syödä yksin

Leikkiäkö hippaa vai laittaako astianpesukone pyörimään? Lapseni on ylisukupolvisen leikkiajanpuutteen uhri

Miss Marina

Olen yhden, toisinaan aika kolmeveemäisen, mutta enimmäkseen aivan ihanan taaperotytön maailman kärsivällisin, jaksavin ja hehkein äiti, sekä yhden, toisinaan aika veemäisen mutta enimmäkseen aivan ihanan aviopuolison maailman ymmärtäväisin, aikuismaisin, keskustelukykyisin ja hormoonimyrskyttömin vaimo. En koskaan marise turhasta, nalkuta, arvostele, kilahda, kiukuttele, romahda tai vertaile itseäni muihin. Koti on aina tiptop, ruoka priimaa ja karvakolmio ajeltu. Revi siitä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *