Erilaisia sydämiä elämän nauhassa

Erilaisia sydämiä elämän nauhassa

Tänään minä ajattelin lukiessani yhden synnytyskonejutun, että taas joku puhuu minunkaltaisista suurperheen äideistä noin halveksuen.  Samaan aikaan kuuntelen Alin ja Husun radio-ohjelmaa puolittaisella korvalla. Minua vähän huvittaa, samalla tavalla olemme usein outoja lintuja, kummituksia, niin usein ihmisten mielessä uskonnon uhreja tai miehen alistamia säälittäviä reppanoita, joilla ei oikein ole omaa tahtoa, saatika sananvaltaa. 

Kun ei tiedetä. Kun ei ymmärretä. 

Jälleen kerran minä ajattelen, että tässä on se syy miksi kirjoitan näitä juttujani. Minä niin kovin lapsellisesti toivon, että lisäämällä tietoa, lisään myös ymmärrystä siitä, että meillä, minulla, jota kutsutaan synnytyskoneeksi on myös tunteet ja ihmisarvo. Ja meitä minuja on muitakin. Toki varmasti löytyy aina niitä toisenlaisiakin kertomuksia.

Ehkä minä jollakin tapaa haluan antaa myös kasvoja sille, että hyväksytäänkö nykypäivän Suomessa todella tällainen leimaava puhe. Saisiko sinua kutsua synnytyskoneeksi? Tai saisinko minä kutsua tai kirjoittaa vastaavasti kaikista yhden lapsen vanhemmista jollakin yhtä leimaamalla tavalla ? Antaisitko sinä lapsesi kokea huutelua vanhempien valinnan vuoksi.

Tälläisten asioiden vuoksi kirjoitan. 

Tiedän, että monelle voi olla vaikeaa uskoa, että kohteluun vaikuttaisi lapsiluku. Kuitenkin voisin kertoa paljon esimerkkejä satuttavista sanoista, kiusaamisesta, painostuksesta, vähättelystä, mutta en halua lähteä erittelemään kaikkia ihmisten sanomisia. Koulumaailmassa, opiskeluissa, työelämässä, terveydenhuollossa olen kohdannut syrjintää, halveksuntaa, kyselyjä toinen toisensa perään. Älyykkyyteni on kyseenalaistettu ja minulle on puhuttu, kuin lapselle. Eniten satuttaa, kun lapseni kohtaavat ennakkoluuloisuuden.

Voin samaistua siihen kokemukseen erilaisuuden kokemuksesta ja tunteista,  kuullessani pakolaisvanhemman lapsille huudeltavan rasistisia lauseita: ” Painu sinäkin kotiin neekerinpenikka”  Minä painoin pääni häpeästä.  Ja minä vähän luulen, että yksikään ei kehtaisi tulla myöntämään kasvotusten, huutaneensa näin. Lapselle. 

Minulle ei sentään huudella kaduilla. Minun lapsilleni kertovat toisten lapset auliisti kotona kuulemansa asiat. Luulen, että monien vanhempien korvat kuumenisivat häpeästä, sillä monet lasten kertomat ovat kuin aikuisen suusta, joten ymmärrän, että nuo lauseet tulevat suoraan heidän kotoaan. Olen usein ajatellut, että se mitä lapsetkin, varmaan omanikin yhtälailla,  keskenään toisiaan joskus riidan yhteydessä nimittelevät on vielä normaalia lasten hölmöyttäkin. Jokainen meistä on varmasti lapsena tyhmyyksissään toiselle jotakin sanonut. On kuitenkin eri asia kuulla lasten suusta se, mitä meidän äiti tai isä on mieltä.

Tällä viikolla alkavat koulut. Lapsia on monenlaisia, monenlaisista perheistä. Sellaisistakin, joiden tapaa elää ja olla juuri sinä et ymmärrä ja sen vuoksi et hyväksy, niin haluan kysyä niin itseltäni, kuin jokaiselta, että millaisen mallin annan lapsilleni. Tälläisissä asioissa meillä on paljon opeteltavaa, kuinka me puhumme toisista ihmisistä  lastemme kuullen. Puhummeko halveksuen? Arvostellen? Ivaten? Arvostaen? Kunnioittaen? Hyväksyen? Ihaillen? Juuri sellaisia arvoja välitämme omille lapsillemme jokainen. Se on järisyttävä ajatus, että juuri minä olen se, joka antaa esimerkin lapsille myös suvaitsevaisuudesta. Paljon puhutaan erilaisuuden hyväksymisestä. Ei erilaisuutta pidä hyväksyä vaan erilaisuus on itsessään arvo. On arvo kohdata ihminen, jolla on erilaista annettavaa. Erilaisuus on kuin uusi kieli, uusi maailma, kulttuuri. Me ihmiset olemme erilaisia sydämiä elämän nauhassa.

Tänään viimeksi ajattelin, kuinka onnellinen olen tästä nuorimmaisestanikin.  Kun hän tuli koulusta (tuoden poimimansa kukkakimpun) jo ovelta hän huusi :” Äiti, äiti , rakastan sua tosi, tosi, tosi paljon . Ja äiti, mä poikkesin polulta, mutta ei tullut sutta.”

Ajatelkaa mikä onni minulla on. Rakkautta, arkirakkautta, sitä minä saan lapsista enemmän, kuin mistään muualta.

Tuulia

Olen pikkulapsivaiheen selättänyt ja pesukoneen lingosta selvinnyt suurperheenäiti, taideterapeutti, yhden elämän kuvaaja, valoa rakastava luonnonlapsi, jonka intohimona on matkailu, luonnossa vaeltaminen sekä sisustaminen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *