Kun kaikki ei olekaan pelkkää flamencoa- ulkosuomalaisuuden varjopuolet

Kun kaikki ei olekaan pelkkää flamencoa- ulkosuomalaisuuden varjopuolet

Teksti: Anna-Leena

On helppoa ajatella, että ulkomailla asuminen on hohdokasta ja upeaa. Useimmiten se myös on sitä, en minä muuten olisi päätynyt jäämään ulkomaille. Koen, että elämäni täällä on monella tapaa hyvin erityistä. Tämä ei kuitenkaan poista sitä, että ulkosuomalaisuuteen liittyy paljon haasteita ja vaiettuja tunteita. Vaikka tykkään kirjoittaa positiiviseen sävyyn, tämän päivän kirjoitus on sävyltään haikea. Se on vuodatus kaikesta siitä, mitä tapahtuu kulisseissa. Se on kaikkea sitä, mitä kuplii pinnan alla. 

Myös näistä on ulkomailla asuminen tehty

  1. Ikävä. Jatkuva ja polttava ikävä. Arvatkaa mikä on surullisinta? Jossain vaiheessa siihen turtuu. Niin kuin kuolleen henkilön jättämän ikävän kanssa oppii elämään, myös koti-ikävä muuttaa muotoaan jossain vaiheessa. Se ei kuitenkaan katoa, vaan se hiipuu ja jää kytemään närästyksen kaltaiseksi tunteeksi vatsaan. Monesti se yllättää silloin, kun vähiten sitä odotat. Omaa perhettä on niin kamala ikävä, että sitä ei voi sanoin kuvailla. Joskus ainut vaihtoehto on olla ajattelematta ja sekös se vasta surullista onkin. Varsinkin silloin, kun tiedän että muut kokoontuvat yhteen, ei ole muuta vaihtoehtoa, kun vaan kytkeä kaikki pois mielestä ja jatkaa eteenpäin. Joskus, enää hyvin harvoin, romahdan täysin. Istun lattialle ja itken katkerasti. Sitä teen vain silloin, kun olen yksin kotona. En halua näyttää kenellekään muulle, miten ikävä voi lamauttaa jopa aikuisen ihmisen.
  1. Kateus. Voi että inhoan sitä, mutta niin se vaan hiipii mieleeni, kun katson lasteni suhdetta mieheni perheen kanssa. Kateus. Kateus siitä, että he ovat aina lähellä ja minun perheeni ei. Kateus siitä, kuinka helppoa on vaan soittaa ja tavata. Kateus siitä, että he ovat osa meidän jokapäiväistä elämää. Ärsyynnyn aivan suunnattomasti, kun isovanhemmat vuodattavat kyyneliä, kun eivät näe lapsenlapsiaan viikkoon. Se sattuu aivan helvetisti, mutta sitä en voi koskaan sanoa ääneen. Myös pahimpaan korona-aikaan tuntui monesti, että veri kiehui päässä, kun ihmiset tunnustivat tapaavansa perhettään salaa, koska “eivät vaan voi olla erossa”. Ihan kun minä en rakastaisi omaa perhettäni, koska asun kaukana ja erossa olo on oma valinta. Myös viime jouluna, kun meidän matka Suomeen peruttiin ja samalla viikolla Espanjassa avattiin maakuntien väliset rajat, että “perheiden ei tarvitse olla erossa jouluna”, tunsin aivan helvetinmoista ärsyyntymistä ja vihaa.
  1. Ulkopuolisuus. En kuulu mihinkään. En ole ainoastaan suomalainen, mutta vielä vähemmän espanjalainen. Viime vuosien aikana olen ollut tiiviisti yhteydessä muihin ulkosuomalaisiin, koska koen meidän kuuluvan samaan ryhmään, vaikka asuisimmekin eri paikoissa ja elämäntilanne olisi eri. Silti monesti tulee mietittyä omaa identiteettiä. Kuka minä oikein olen ja mistä minä tulen? Matkustellessa vastaan kysyjille, että olen Suomesta, mutta tulen Sevillasta. Tuntuisi hassulta vastata vain, että tulen Suomesta, mutta en myöskään miellä itseäni sevillalaiseksi.
  2. Menetys. Menetän satoja tärkeitä hetkiä, joissa haluaisin olla mukana. Syntymiä, juhlia, merkkipäiviä, häitä, viimeisiä hetkiä, hautajaisia. Videopuheluiden avulla on helpompaa olla “hengessä mukana”, mutta kyllä minä nyt helvetti vie haluaisin olla siskojen lasteni ristiäisissä tai oman rakkaan mummin hautajaisissa mukana ihan oikeasti, enkä vain henkisenä tsempparina älylaitteen takana. Haluaisin soittaa siskolle ja pyytää lenkille. Sanoa, että minä käyn kaupassa, jos ukki ei halua lähteä ulos koronan takia. Viihdyttää siskon vauvaa, että väsynyt äiti saa nukkua päiväunet. Mennä isin kanssa syömään ilman, että sitä tarvitsee suunnitella vuotta aiemmin. Monesti sukellan syvälle ja mietin, että seuraavan kymmenen vuoden aikana me saatetaan nähdä hyvällä tuurilla kymmenen kertaa. Sille tielle en halua lähteä, sillä niin syvällä happi loppuu nopeasti.
  3. Kulttuurierot. Tämä on ehkä yksi helpoimmista tunteista ymmärtää. Kulttuurierot eivät kuitenkaan lopu vaan siihen, moneltako missäkin syödään illallista. Kulttuuriero voi olla esimerkiksi se, että joku ei vaan voi ymmärtää mitä hemmetin järkeä on istua kuumassa saunassa keskellä kesää. Vaikka kuinka yrittäisit selittää, että se rentouttaa, niin saat vastaukseksi huvittuneita naurahduksia. Mitä rentouttavaa on hikoilemisessa? Kuka tekee jotain tuollaista vapaaehtoisesti? Ja kun joku loukkaa saunaa, se menee syvälle. Tekee mieli loukata takaisin. Siitä tunteesta en pidä ollenkaan. Se, että sinulle normaaleja tapoja kyseenalaistetaan jatkuvasti on loppujen lopuksi aika raskasta.
  4. Katkeruus. Tunnen katkeruutta siitä, että olen löytänyt onnen näin kaukaa. Miksi minun onneni löytyi täältä, tuhansien kilometrien päästä? Miksi minun pitää elää loppuelämäni sen tunteen kanssa, että aina puuttuu jotain?
  5. Syyllisyys. Minun takiani moni muu kokee samaa jatkuvasti. Olenko ihan kauhean itsekäs, kun päätin jäädä tänne?

Anna-Leena

12 vuotta Sevillassa asunut Kuopiolainen. 3 lapsen äiti ja yhden miehen vaimo. Auttamaton romantikko, innostuja ja sotkija. Intohimoinen amatöörikokki joka pakenee keittiöön jäähylle ja yrittää kasvattaa lapsistaan suomalaisia korvapuustien ja riisipiirakoiden voimalla. Rakastan kahvia, mustaa huumoria ja villasukkia. En voi sietää negatiivisuutta enkä puisia jäätelötikkuja. Isona minusta tulee järjestelmällinen ja kärsivällinen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *