ADHD ja aistinsäätelyn poikkeavuudet

ADHD ja aistinsäätelyn poikkeavuudet

Kerron teille taustaa siitä millaisia haasteita oli saada ADHD-diagnoosi lapselle, joka ei häiriköi, puhu taukoamatta tai ole muutenkaan räiskyvä ulospäin. Olin käynyt pitkällisen “taistelun” läpi saadakseni apua. Neuvolan psykologi oli tehnyt tutkimukset joiden tuloksena oli se, että “ei mitään ADHD:n viittaavaa käynyt ilmi”. Lapsi vain pyöri tehtäviä tehdessä pöydän alla, ei sen kummempaa.

pink yellow blue and green round plastic toy

Kotona tuntui, että kaikki päivät oli yhtä selviytymistä tilanteesta toiseen. Siirtymätilanteet olivat haastavia ja muuttuvat tilanteet arjessa kuormittivat lasta paljon. Perus kauppareissu oli väsyttävä lapselle, mutta myös aikuisille. Lapsi oli aistihakuinen, ja toisaalta myös aistiyliherkkä. Tavaroita hajosi yhtenään koska hän oli suunnattoman kiinnostunut purkamaan kaiken, ja tuntui että hän ei ollut välillä samassa maailmassa ollenkaan kuin muut. Haaveilu, hidas toimiminen ja erilaisissa tilanteissa asioiden kesken jääminen oli raskasta, varsinkin kun en tiennyt mistä on kyse. Monen mutkan kautta pääsimme lastenpsykiatrialle tutkimuksiin ja asiat alkoi selviämään. Prosessi oli pitkä, mutta palkitseva. Turhautumisen hetkiä oli monta, ja usein pelkäsin että ammattilaiset eivät näe samoja asioita mitä itse näin arjessa. Kirjasin tilanteita tarkasti ylös, ja yritin selittää asiat mahdollisimman tarkasti psykologille, lääkärille, psykiatriselle sairaanhoitajalle ja ylipäänsä kaikille tahoille kenen kanssa tutkimuksien myötä oltiin kontaktissa.

Huomasin jotain poikkeavaa lapsen ollessa siis 3v. Tutkimuksiin pääsimme kun lapsi oli noin viisi vuotias. Itselläni tietotaso ADHD:sta oli siihen aikaan vähäinen, enkä ollut sitä ennen asian kanssa tekemisissä, mutta imin kaiken tiedon itseeni tutkimusten edetessä. Aikaa kului, ja lapsi siirtyi esikouluun. Eskarissa mitään haasteita ei tullut esille, ja muistan kun lastenpsykalle piti toimittaa kysymyslomake kotoa sekä esikoulusta. Lomakkeen vastaukset esikoulun osalta olivat täysin erilaisia kuin kotoa annetut vastaukset. Soitin eskariin, ja kysyin, että oletteko varmasti oikeasta lapsesta täyttäneet nämä paperit. Olin turhautunut ja itkin. Ajattelin, että nyt ei ainakaan saada apua, koska siellä varmasti ajatellaan että kotona on ongelmia kasvatuksessa, vaikka näin asia ei ollut. Mikään ei kuitenkaan kaatunut siihen.

tilt shift lens photography of flower field during sunset

Eskaripäivien jälkeen lapsi oli todella kuormittunut ja viihtyi trampoliinilla yksin, roikkuen pää alaspäin takapihan puussa, puuhastellen yksin pihalla ja välttäen kontaktia jopa vanhempiin. Annoin hänelle tilaa, ja aloin huomata että lapsi tarvitsi aivoilleen nollausta kuormittavan päivän jälkeen.

Lopulta 6-vuotiaana tutkimukset saatiin päätökseen ja diagnoosit varmistuivat. Lapsella todettiin siis muutakin kuin ADHD, joka osaltaan pitkitti tutkimuksia, mutta käsittelen tässä nyt vain keskittymishäiriötä ja aistinsäätelyn poikkeavuuksia. Se oli itselleni valtava helpotus, koska siinä kohtaa pystyin etsiä tietoa eri tavalla ja nojata tutkimustuloksiin sen osalta, mitä juuri minun lapseni kohdalla oli selvinnyt. Tänä päivänä usean ADHD-lapsen äitinä voin todeta, että ADHD ei tosiaan näyttäydy samalla tavalla jokaisella lapsella. Eli ne keinot mitkä toimii toisella lapsella, ei toisella välttämättä toimi. Jokainen lapsi on yksilö, oli erityispiirteitä tai ei ja ne ovat lisämausteena arjessa. Tätä kirjoittaessa mietin, että olisinpa silloin tiennyt paremmin ja ymmärtänyt paremmin asioita. Mutta jossittelu ei auta, ja uskon että moni muu vanhempi on yhtä epävarma tutkimusten ollessa kesken, varsinkin jos ei aiempaa kokemuspohjaa asioihin ole.

Kerron teille vielä konkreettisia esimerkkejä millaisten asioiden kanssa painin silloin.

silver fork and knife on plate

Syöminen oli vaikeaa ja “normaalit” ruoat eivät maistuneet. Jugurtissa ei saanut olla paloja, jauheliha pyöri suussa ja tavallisten ruokien nieleminen oli vaikeaa. Koin ruokailutilanteet erittäin vaikeana ja koska olin itsekin vielä keskeneräinen vanhempana (ei kai siinä koskaan tulekaan valmiiksi), tein ratkaisuja jotka eivät palvelleet ketään. Yritin pakottaa lapsen syömään ja istutin pöydän ääressä, puhtaasti huolenani se että lapsi ei syö. Painoa jouduttiin seuraamaan ja huoli oli todellinen. Kuitenkaan en silloin ymmärtänyt asioita mitä taustalla oli, ja stressasin asioista mistä nykyään en stressaa. Syömisen vaikeudet johtuivat poikkeavista aistikokemuksista. Lapsi ei voi aistikokemuksiaan muuttaa vain siksi, että äiti on huolissaan syömisestä. Tilanteet olivat epämieluisia ja kuormittavia varmasti hänellekin. Huolehdin ruoka-ajoista, ja huomasin jossain kohtaa että lapsi on yrittänyt syödä 1,5h. Pian olisi jo seuraava ruoka-aika, ja olin turhautunut. Lastenpsykiatrialta kannustettiin käyttämään time timeria, eli kelloa joka näyttää lapselle kuinka aika hupenee, ja ruokailun kestoksi kelloon laitettiin 20min. Ruokailujen sujuminen otti kauan aikaa, ja edelleen vuosien jälkeen lapsi haaveilee syödessään. Kuitenkaan hän ei ole nälkiintynyt vaikka painoa seurattiin pitkään, ja pystyy syömään tavallisia ruokia, vaikka paljon on rajoitteita edelleen. Hän ei suostu esim. ruoan ulkonäön vuoksi maistaa jotain ruokaa ollenkaan. Olen luovuttanut tämän suhteen, pääasia että syö ja pysyy terveenä.

toddler wearing black and white rain boots standing on body of water

Pukeutumisen kanssa on aina ollut haasteita. Vaatteet eivät jossain kohtaa saaneet tuntua miltään. Saumat ärsytti, jokin ihana pehmeä huppari oli lapsen mielestä inhottavan tuntuinen ja kaula olisi talvellakin pitänyt olla paljaana koska kaikki kuristi. Kerran talvella hän oli salaa laittanut perus nokian kumpparit jalkaan pakkasella ja leikki lumihangessa tyytyväisenä. Pian sisälle tuli itkuinen lapsi ja hän oli poissa tolaltaan. Sai itkun lomasta viimein kysyttyä, että irtoaako hänen varpaat kun ei tunne niitä, ja asian selvittyä kerroin että tämän takia äiti on sanonut että kumpparit ei ole pakkaskelin kengät. Peittelin lämpimän kaurapussin kanssa sohvalle kaakaomukin kanssa. Vaatteista käytiin jatkuvaa vääntöä, ja siinä hetkessä tuntui että sydän halkeaa, kun kasvoilla näkyi pienen ihmisen aito huoli siitä mitä varpaille nyt tapahtuu. Pakkasella kumpparit ei enää menneet jalkaan, mutta muuten niillä veivattiin paikasta toiseen.

white bathtub filled with water

Myös peseytyminen on ollut aina hankalaa, koska lapsi unohtaa todella nopeasti mitä on tekemässä. Jossain vaiheessa käytössä oli kuvalliset ohjeet suihkussa, mutta niistä ei meillä ollut hyötyä koska ohjeiden seuraaminen vaati sanallisen ohjauksen kuitenkin. Toisin sanoen, jouduin joka tapauksessa seisomaan vieressä ohjaamassa siirtymisen seuraavaan kohtaan ohjeita. Keskittyminen herpaantui todella helposti ja joskus oven avatessa oli koko kylpyhuoneen seinät suihkutettu lattiasta kattoon ja joka paikka oli märkänä. Tarkoituksena saada katosta putoamaan vesipisaroita, mitä sitten napata suuhun kulkien naama kohti kattoa suu auki, samalla törmäillen kylppärissä joka paikkaan. Näinhän lapsen ajatus toimii ja ei siinä mietitä, että hiustenkuivaaja on täynnä vettä kun vesisuihku on osunut muuallekin kuin kattoon.

Ohjeiden noudattaminen on ollut keskittymishäiriön vuoksi vaikeaa, ja kaikki ohjeet on pilkottu pienempiin osiin. Tavaroista huolehtiminen on ollut aina hankalaa. Lasta ei voinut päästää valvomatta mihinkään, tarkoitan että esim. koulumatkat olivat aluksi todella vaarallisia kun pitkällisen harjoittelun jälkeenkään hän ei esim. suojatietä ylittäessä muistanut katsoa mihinkään suuntaan. Seurasin kerran salaa autolla perässä kun kokeiltiin kouluun menoa itse. Voin kertoa että se oli viimeinen kerta pitkään aikaan kun päästin yksin koulumatkalle. Koulumatkat alkoivat sujua itsenäisesti joskus kolmannella luokalla. Mieluisaan asiaan lapsi on aina uppoutunut tuntikausiksi, mutta asia mikä ei kiinnosta, on äärimmäisen vaikea saada päätökseen. Tästä olen jo tarinoinut instagramin puolella, kun kerroin esim.siivoamisesta. Se vaan ei onnistu ilman tiivistä ohjausta ja valvontaa. Kuten ei moni muukaan asia.

Enää en pyri siihen, että pitäisi pystyä toimimaan kuin joku muu, vaan olen etsinyt meidän perheelle sopivia tapoja. Ja keskityn asioihin mitkä ovat tärkeitä sen kannalta, että lapsi pärjää aikuisena erilaisissa paikoissa ja tilanteissa. Pikkuhiljaa olen huomannut, että jossain asioissa on menty eteenpäin. Lapsen kasvun ja kehityksen ollessa kesken kuitenkin aina tulee uusia asioita ja uusia haasteita eteen. Mutta Toistoa, toistoa, toistoa. Sitä tarvitaan. Ja toisteltu täällä onkin. Hyvänä lopetuksena tälle tekstille voin sanoa, että olen tottunut toistelemaan asioita useaan kertaan. Ystäväni ekaluokkalainen lapsi sanoi meillä viime keväänä, kun toistin huomaamattani hänelle jonkin asian, että “joo joo sä oot sanonu jo kolme kertaa”. Tajusin siinä hetkessä, että niin taisin sanoa, olen vain tottunut toistamaan asiat monta kertaa. Sellaista se arki lasten kanssa on, ja ADHD lapsi tarvitsee toistoa ehkä vielä vähän enemmän.

Siiri

Olen 33-vuotias uusperheen äiti Etelä-pohjanmaalta. Harrastuksena etsin pareja 7 lapsen sukille ja kokoan uusperhe-palapeliä yhdessä muusikkopuolison kanssa. Arkeamme värittää ADHD piirteet usealla perheenjäsenellä ja koira joka saa välillä itselläni kierrokset kohoamaan yhtä korkealle kuin mieheni ääni yltää. Elämä on kymmeniä helmi-viestejä viikossa, jatkuvasti pyörivä tiski-ja pyykkikone, keikkareissuja, musiikkia, organisointia ja yrittämistä hyvällä ja huonolla menestyksellä. Ja huulipunaa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *