Minä rakastan sinua

Minä rakastan sinua

Vietin ihanan päivän pienen 13-vuotiaan poikani kanssa kahdestaan. Illalla, kun kävimme nukkumaan sanoin hänelle, että minä rakastan sinua. Hän vastasi minulle, että niin minäkin sinua. Ja lisäsi: “Ainiaan.” 

Mietin ennen nukahtamistani, että kuinka pienet lapset sanovat sen helposti ja kepeästi, mutta mitä isommaksi lapset kasvavat, sitä vähemmäksi ääneen sanotut rakkaudentunnustukset käyvät. Murrosikäisiltä sitä kuulee harvoin, jos oikein ollenkaan. Siksi koen, että olisi tärkeää äitinä itse sanoa ja sanoittaa sitä lapsille. Yksinkertainen lause, minä rakastan sinua, onkin vaikeaa sanoa ääneen. Iloitsen siitä, että vielä murrosikäinen sanoo sen minulle ääneen usein. Että se on helppoa sanoa ja näyttää, että rakastan sinua. Että rakkaus, yhteenkuuluvaisuuden tunne ja välittäminen on aistittavissa, että se on teoissa, mutta se on myös sanoissa. 

Tässä taannoin minulta kysyttiin, että rakastatko kaikkia lapsiasi yhtä paljon. Vähän sillä tavoin epäilevään, arvioivaan sävyyn. Vastus on helppo. Rakastan. Ehdottomasti rakastan, vaikka rakkautta on mahdoton määrittää tai laskea. En kuitenkaan rakasta kaikkia lapsiani samalla tavoin, enkä minään joukkona tai jatkeena. Vanhempien ei tarvitse rakastaa kaikkia lapsiaan samalla tavoin, vaan yksilöllisesti. Suhde jokaiseen lapseeni on ainutlaatuinen ja se alkaa jo ennen syntymää. 

Jokainen lapsi on erilainen ja vanhempana se hämmästyttää yhä uudelleen ja uudelleen, kuinka samassa perheessä ja samoista vanhemmista voikaan tulla niin erilaisia persoonia. Sen sijaan, että miettisin rakastanko kaikkia samalla tavoin, minusta vanhempien tulisi ilmaista jokaiselle lapselle meidän välisen, minun ja lapsen välisen suhteen ainutlaatuisuus, vertaamatta sitä mihinkään toiseen suhteeseen. Koska sitä ei voi verrata. Koska jokainen on, niin, juuri niin, ainutlaatuinen, oma persoona. 

Ihmiselle, elämän mielekkyyden ja tyytyväisyyden kannalta on kaikkein tärkeintä tietää ja saada kokea olevansa tärkeä ja rakastettu. Se on lähes yhtä tärkeää kuin ruoka ja juoma. Ilman rakkautta, ilman välittämistä, ilman ihmissuhteita ihminen etsii elämäänsä asioita, jotka korvaisivat tuota tunnetta. Ihminen voi silti olla sisimmässään hyvin yksinäinen. Tyytymätön. Jotain jota kaipaa, jotain puuttuu. On epämääräinen tyhjyyden tunne. Lehdissä puidaan juuri nyt tämän kaltaista tilannetta. Kun elämästä on puuttunut jotakin, huumaa on alettu etsiä päihteistä. Se on surullista. 

Minä rakastan sinua. Vanhan vitsin mukaan mies sanoo ilmoittavansa sen vaimolleen jos asian tila muuttuu. Ajattelen, että onko siinä aikamme kuvaa? Ennen rakkaus osoitettiin ennemmin teoin kuin sanoin. Että miehen rakkaus on ollut enemmän tekoja kuin sanoja. Koen, että ihmiset ovat muuttuneet paljon. Tänään, niin miehet ja kuin naisetkin uskaltavat sanoa ääneen tarvitsevansa sekä ääneen sanottuja sanoja, että tekoja, joilla rakkaus laitetaan elämään. Sillä ilman tekoja, sanat ovat tyhjiä. Rakkaus on suuri sana, mutta rakastaminen on verbi, teon sana. 

Me ihmiset tarvitsemme rakkautta. Ei ole ainuttakaan joka ei tarvitsisi rakkautta. Kun vauva syntyy, hän tarvitsee rakkautta. Pieni lapsi pyrkii automaattisesti syliin. Lapsi kokee turvaa, lohtua, huolenpitoa ja rakkautta. Kun ihminen käy kohti kuolemaa, hän tarvitsee rakkautta. Välittäminen ja huolenpito on rakastamista. Ja niinkuin olen itse kokenut vakavan sairauden edessä, elämäni piiri ja tarpeet kävivät hyvin pieniksi, elämän rajallisuuden tultua näkyväksi, kaikki mitä tarvitsin oli hyvin yksinkertaista. Ja ehkä juuri siksi hyvin onnellista. Kun oli riisuttu kaikki, jäljelle jäi vain kaikken tärkein. Rakkauden tunne. Rakkaus.

Tuulia

Olen pikkulapsivaiheen selättänyt ja pesukoneen lingosta selvinnyt suurperheenäiti, taideterapeutti, yhden elämän kuvaaja, valoa rakastava luonnonlapsi, jonka intohimona on matkailu, luonnossa vaeltaminen sekä sisustaminen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *