Havahduin eilen siihen, miten kummilapseni synttärit lähestyvät. Kauhistuttaa. Itselläni on kaksi kummilasta, jotka on omien lapsieni ohella mulle tosi tärkeitä. Kuitenkin toisen kummilapseni kohdalla tunnen suoranaista pakokauhua ennen synttäreitä/joulua, kun mietin, mitä ostan hänelle lahjaksi. Heidän perheelleen kun ei mikään tunnu valitettavasti olevan tarpeeksi.
Heidän perheessään kaiken määrittää raha. Lapselle opetetaan jo pienenä se, minkä arvoinen kunkin tuoma lahja on. Lapsen mielestä on normaalia, että kummilta voi suoraan pyytää niitä kaikkein kalliimpia lahjoja, kun eihän kummi voi mistään kieltäytyä – eihän? On hirveän surullista katsoa, kun lapsi avaa lahjojaan eikä ole innostunut oikeastaan mistään. Kaikki lahjat tuntuu yhdentekeviltä. Ei lapsi niitä lahjoja kauaa edes muista.
Joka joulu ja syntymäpäivä saan viestillä kummilapseni ”lahjatoiveet”, ja kuten voitte arvata, listaan on kerätty kaikista kalleimmat toivomukset. Liekö toive vain vanhempien, eikä lapsen – siltä välillä tuntuu.
Ystäväni ei juuri muuten pidä mitään yhteyttä, ei koskaan soittele kysyäkseen mun kuulumisia. Hän kaipaa ainoastaan silloin, kun tarvitsee lastenvahtia tai kutsuu kummilapsen synttäreille.
Oon tosi harmissani siitä, että kummiuden myötä välit ystävään on menny tosi paljon huonommaksi. Koen, että hän vain käyttää kiltteyttäni hyväkseen. En tiedä, miten kauan jaksan tällaista.
Millaisia odotuksia sulla on lapsesi kummia/kummeja kohtaan?
Ei kummiuden tule olle suorittamista, että mahdollisimman kallista lahjaa ja hoitamaan aina kun pyydetään.
Ei kummius velvoita ostamaan kalliita lahjoja. Vanhemmat opettavat lasta väärin, jos jo pienestä pitäen odottaa vain merkkivaatteita ja kalliita leluja. Ei tarvi kummilla konkurssiin mennä kummilapsen lahjojen takia.
Mikään pakko ei ole pitää yhteyttä, jos kummilapsikaan ei kummia tai kummin lahjoja arvosta ja osoittaa sen ikävällä käytäytymisellä.