Nykypäivän lapsiperheiden kansalaisihanteen nähdään perustuvan aktiiviseen vanhemmuuteen. Vanhemmuus näkyy osallistumisena vanhempainyhdistyksiin ja tauottomaan suorittamiseen parisuhteessa ja lasten kasvatuksessa. Meneillään olevien trendien toteuttaminen, ja ylitsepursuavat ohjeistukset saattavat ajaa joskus jopa hulluuden partaalle. Kuinka paljon mielipahaa vääristynyt perheihanne aiheuttaakaan meille kaikille?
Onko hyväksyttävää myöntää, että väsyy joskus? Miksi katsomme kadehtien toisten vanhempien ahkeruutta ja ainaista siivousintoa, ja vertailemme itseämme heihin? Miksi tunnemme häpeää, riittämättömyyden ja huonommuuden tunteita täysin inhimillisistä asioista, joita jokainen elämässään kohtaa?
Miksi täydellistä perhe-elämän ihannetta rakennetaan materiaalilla, ulkonäöllä, työllä ja ihmissuhteilla. Miksi edes lopulta vertailemme omia saavutuksia toisten saavutuksiin? Monesti kuitenkin näemme toisesta vain sen pienen jäävuoren huipun. Sosiaalisessa mediassa näkyviin jää vain ne huippuhetket. Kaikki aito arki sotkuineen, riitoineen ja ongelmineen jää pimentoon.
Toisiin vertailun lisäksi vaadimme itseltämme kohtuuttomia. 100% suorittaminen on samanaikaisesti mahdotonta töissä, opinnoissa ja kodinhoidossa. Upea parisuhdekin vaatii valtavasti huomiota ja energiaa. Verkostoituminen, ystävyyssuhteet ja jatkuva itsensä kehittäminen mielettömän elämäntyylin kanssa on vain yksinkertaisesti mahdotonta. Alamme myös helposti kiillottelemaan omaa pintaamme. Peittelemme siis niitä realistisia rosoisuuksia, jotka kuuluvat elämään ja ovat osa meitä.
Meidän täytyy hyväksyä, ettemme tule koskaan olemaan valmiita oman kokonaisuutemme kanssa. Aina ei tarvitse saavuttaa kaikkea, vaan saa olla täysin epätäydellinen kaikkine vikoineen. Se jos jokin on ihailun arvoista, eikö?
Vaaditko sinäkin itseltäsi liikoja?
Ei vielä kommentteja