“Älä hermostu, älä hermostu”
No niin… ulko-ovi kävi ja sieltä hän tulee. Aistin jo oven pamauksesta, että tänään taas raivotaan. Koulupäivä jälleen kerran kuormittanut lastani. Itseni täytyisi pysyä vahvana ja olla valmiina ottamaan kaikki raivo vastaan, vaikka raskas päivä ollut itsellänikin. Tarjoan hänelle ruuan, ennen kuin edes vihjaisen läksyistä. Toisinaan syöminen saattaa ennaltaehkäistä pahinta ahdistusta läksyjen tekemisestä. Tänään kuitenkaan ei.
”Mä en jaksa tehdä noita tyhmiä läksyjä”, ja siitä se huutoitku taas alkaa. Huutoitku, pahinta mitä tiedän. Huutoitku, joka menee joka kerta niin ihoni alle. Joskus on pakko paeta paikalta vessaan ja sinnekin se huutoitku tunkeutuu syvälle aivoihini. ”Älä hermostu, älä hermostu”, tsemppaan mielessä itseäni. Tiedän, että minun pitäisi ottaa se lapsi syliin ja lohduttaa, sanoittaa hänen tunteitaan ja oloaan. Olla rauhallinen ja ymmärtäväinen. Toisinaan siihen vaaditaan itseltäni niin paljon, varsinkin, kun olen itsekin ihan poikki päivästä. Valmistaudun henkisesti joka päivä tähän samaan showhun ja lähes joka kerta se on yhtä raskasta ja raivostuttavaa.
Läksyt saadaan tehtyä. Yhdessä. Vai minäköhän ne tein sanelemalla sen, mitä lapsi vain kirjoittaa… No, tehty joka tapauksessa on. Illalla lapsen nukahdettua käyn silittämässä lasta. Kuinka suloinen ja ihana hän onkaan. Suukotan, ja kuiskaan vielä, että rakastan. Tänään en hermostunut. Kuitenkin itse alkaessani nukkumaan poden huonoa omaatuntoa, kuinka tulikaan oltua taas surkea äiti omien tuntemusteni kanssa!
Huutoitkua kestämätön äiti
Millaisista asioista sinä vanhempana podet huonoa omaatuntoa?
