Varjeluskoiria ja äidin omaa aikaa

Varjeluskoiria ja äidin omaa aikaa
Kuva: Rouva Tirehtööri

Elokuun viimeisenä viikonloppuna järjestettiin saksanpaimenkoirien IGP SM-kisat Hyvinkäällä. Olin ympyröinyt tapahtuman kalenterista punaisella tussilla heti, kun päivät varmistuivat. Lauantaina 28.8. olisi tämän perheenäidin aika karata omille menoille yksin!  Ei vastuita, ei kotitöitä, ei kiukutteluja eikä tappeluita. Kokonainen päivä vain omiin tarpeisiin vastaten!  

Kuulun niihin ihmisiin, jotka kuvittelevat olevansa korvaamattomia sekä kotona että työpaikalla, vaikka kummassakaan tapauksessa tämä ei ole totta. Jotenkin vain vastuun ja työtaakan jakaminen tuntuu niin kovin vaikealta. Tätä olin kuitenkin päättänyt harjoitella ja passeli päivä siihen oli tämä kovasti odotettu lauantai. 

Aamulla heräsin Raivottaren vienoon huhuiluun puoli seitsemältä. Oikein hyvä aika, ehtisin rauhassa suihkuun ja juoda aamukahvit kiireettä. Juuri kun olin saanut aamupalan pöytään, soitti äitini ja kysyi lähtisinkö hänen seurakseen kisoihin. Kaksin aina kaunihimpi, joten ilman muuta suostuin. Tunnin päästä soitosta hän jo kolkutteli oven takana ja niin me lähdimme viettämään äiti-tytär -päivää. Tavallaan siis omaa aikaa sekin, vaikken yksin lähtenytkään. 

Kuva: Rouva Tirehtööri

Vaikka olenkin jo yli kolmenkymmenen (en paljon, mutta vähän!), voin silti sanoa, että kivahan se on välillä viettää aikaa ihan kahdestaan äidin kanssa. Automatka Hyvinkäälle kesti puolisentoista tuntia, joten ehdimme keskustella niin suojeluharrastusta kurittaneesta eläinsuojelukohusta kuin jokavuotisesta mustikanpakastus-rallista. Vaikka soittelemme päivittäin, ei livekohtaamisia voita silti mikään. Näitä yhteisreissuja pitäisi järjestää useammin. 

Ehdin menomatkalla potea huonoa omaatuntoa vartin verran ja se oli siinä. Mietin, kuinka itsekästä on äitinä jättää huusholli, lapsikatras, eläintarha ja koko Villa Sirkus täysin Perheenpään vastuulle (vaikka joka päivä tilanne on päinvastainen eikä se tuota Perheenpäälle mitään tunnontuskia..). Eikä siinä vielä edes ollut kaikki; 16-vuotias kummityttöni oli myös pyrähtänyt yllättäen yökylään edellisenä iltana, joten lapsikatras sai yhden bonusjäsenen joukkoonsa. Pitäisikö soittaa, että kummityttöni on sitten kasvissyöjä, joten eilen tehty lihapullakastike ei ehkä ole varteenotettava lounasvaihtoehto hänelle..? Tai että Raivotar nukkuu nykyään päiväunet ilman vaippaa, mutta vessakäynti ennen unia pitää ajoittaa hereilläoloajan viimeiselle minuutille, ettei sänky lainehdi tunnin päästä. 

Suurpaimentimet ja hänen corgeutensa syövät ruuan viimeistään viideltä, päivälenkki pitää ajoittaa hyvissä ajoin ennen sitä, etteivät ne kupsahda kaikki mahalaukun kiertymään. Muistan, kuinka Perheenpää kertoi joskus ex-tyttöystävän kirjoittaneen hänelle tehtävälistan valmiiksi keittiön pöydälle, kun itse lähti töihin. Mielenkiintoinen idea, mutta olen vältellyt tällaista toimintatapaa tietoisesti… Kumminkin lähdön hetkellä tämä to do –listan jättäminen käväisi mielessäni, ihan pienen hetken ajan. Maltoin kuitenkin lähteä jättämättä tehtävälistaa Perheenpäälle, en pommittanut viesteillä enkä edes soitellut tasatunnein! Ajattelin, että päivä on varmasti touhun täyteinen ilmankin. Lisäksi Perheenpää on jo teini-iän ohittanut ja lisäksi asunut joskus yksinkin, joten oletan, että hän ymmärtää tyhjentää tiskikoneen siinä missä minäkin ja saa pidettyä lauman hengissä. 

Kuva: Rouva Tirehtööri

Päivä itsessään oli mahtava ja kului aivan liian nopeasti! Tapasimme koiraporukoista tuttuja kasvoja, seurasimme toinen toistaan huikeampia suorituksia ja paijasimme tulevia työkoiria (mahtuisiko meille vielä yksi pentu..?). Kannustimme meidän treeniporukassa treenaavaa koirakkoa täysin rinnoin ja lisäksi näimme vielä minun suurpaimentimen, Cayan, kaksi puolivuotiasta pentua. Vielä hetki pitää pentujen kasvaa ja treenata, että suomenmestaruus-kisoihin ovet aukeavat.. Mietin myös, että eräänä päivänä minäkin vielä lähden kokeisiin, enkä enää harrastele vain omaksi ja koiran iloksi. Nautin päivästä täysillä enkä rehellisesti ehtinyt miettiä minuuttiakaan, kuinkahan kotona pärjäillään.  

Kuva: Rouva Tirehtööri

Kotimatkalle lähdimme viimeisen suorituksen jälkeen, puoli kuuden maissa. Tässä kohtaa vilkaisin puhelinta. Yhtään hätäsoittoa ei ollut tullut ja viestimääräkin oli maltillinen. Päätin kuitenkin rimpauttaa Perheenpäälle ja kysyä kuulumisia. Puhelimeen vastasi “HC isimies”. Hän kertoi, kuinka kaikki oli mennyt paremmin, kuin hyvin. Lisäosat eivät olleet tapelleet kertaakaan mistään, söivät ruuan nätisti, olivat koko porukalla ulkona melkeinpä yhden työpäivän verran ja lisäksi Perheenpää oli ehtinyt antaa jokaiselle Lisäosalle hetken 100% huomiota! Perheenpää oli jutellut luottamuksellisia asioita Tytärlapsen kanssa, lennättänyt dronea Poika Poikasen kanssa ja juonut kahvia Raivottaren kutsuilla. Porukalla he olivat pelanneet puistossa ja lenkittäneet koirat. Perheenpää puhkui itsevarmuutta ja melkein tunsin kuinka isihormonit puskivat luurista poskeani vasten. (toim. huom! Isimiehet, jotka hoitavat kodin ja lapset, ovat kuuminta mitä voi olla!) Hän kertoi kuinka oli pistänyt tiskikoneen päälle, pyytämättä! (Onneksi en jättänyt sitä listaa!)

Mietin tovin, kannattaako minun ylipäätään palata enää kotiin, kun siellä niin hyvin pärjäillään ilmankin. Ilmaisin huoleni Perheenpäälle, joka vastasi : “ Tule kulta pliis kotiin. Minä tahdon nyt saunaan. Yksin. Hiljaa.” Hymyilin ja kerroin olevani puolen tunnin päästä kotona. Päivä oli varmasti kaikille poikkeuksellisen uskomaton.

Rouva Tirehtööri

Olen pirskahteleva ja räiskyvä, kolmenkympin rajapyykin yli pari vuotta sitten kiukulla kammennut kolmen lapsen äiti. Elämäni keskipisteet ovat 12v Tytärlapsi, 9v Poika Poikanen ja 2v Raivotar. Lasteni ja mieheni, Perheenpään, lisäksi uusperhe-sirkukseni kokoonpanoon kuuluu sekalainen setti eläimiä; pari saksanpaimenkoiraa, corgi, ja kissa. Elämässäni ovat hyvin vahvasti läsnä aikataulut, to do –listat, ahdistus ja kiukuttelu sekä toive seesteisestä ja rauhallisesta elämästä. Elämänhallintani on heikohkoa ja otteeni lipsuu vähän väliä. Onneksi olen jääräpäinen ja sinnikäs enkä ilmeisesti koskaan suostu menemään siitä mistä aita on matalin. Juuri kun joku osa-alue elämässäni alkaa sujumaan, keksin jotain uutta kivaa puuhaa tilalle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *