Yksinäisyys reiän rakentaa

Yksinäisyys reiän rakentaa
Kuva: Pixabay

Kirjoittaja: Karoliina

Kuvittelin olevani sosiaalinen ihminen. Ihminen, jolla on kalenteri täysi ja ympärillä laaja kattaus ystäviä. Sitten raskaustesti näytti plussaa. 

Aikaisemmin kalenterini oli täynnä bileitä, keikkoja, ensi-iltoja ja levyjulkkareita. Oli festareita ja keikkoja. Tupareita. Ravintola-iltoja. VIP-bileitä ja avajaisia. Viikonloppumatkoja. Extempore-reissuja. Lumilautailua Lapissa. Ratsastusta. Seinäkiipeilyä. Miten olisi, lähetäänkö shoppailemaan Lontooseen viikonloppuna? Öö, kyllä. 

Sitten menin ja pissasin tikkuun kaksi viivaa. Vatsan kasvaessa sosiaalinen elämäni tyrehtyi tyrehtymistään. Mieluummin jäin kotiin ihastelemaan omaa napaani kuin olisin tunkenut täpötäyteen baariin.  Mieluummin istuin sohvalla itkemässä viidettä kertaa Paksuna-elokuvalle (väittävät sitä komediaksi) kuin twerkkaamassa lavan edessä villisti drinkit molemmissa käsissä läikkyen. Mieluummin söin sohvalla yöpuvussa jäätelöä suoraan purkista kuin pukeuduin ja lähdin ravintolaan illalliselle. Positiivisen testin jälkeen tein itsestäni kotihiiren enkä oikeastaan kaivannut kuplaani ketään. 

Pikkuhiljaa kalenterin täyttivät neuvolakäynnit ja synnytysvalmennukset. Ultrat ja lääkärintarkastukset. Kun odottaa kaksosia, on niitä käyntejäkin muuten aika usein.  Ja jos vielä kortit jaetaan niin, että arvot vihjailevat raskausmyrkytyksen suuntaan, vaihtuvat hotellilomat alta aikayksikön yksinäiseen vuodelomaan sairaalassa. 

Yhdeksän kuukautta kuluu odottaessa. Yhdeksän kuukauden aikana sitä ei oikein osaa edes ajatella, mistä jää paitsi. Kun on yhdeksän kuukautta väsynyt ja huonosti nukkunut, ajatuskin sosiaalisesta elämästä yököttää. Ja kun yhdeksän kuukautta on kulunut, alkaa taas uudenlainen arki. 

Arki, jonka täyttää puklurätit, vaipat, potkupuvut, vuotavat rinnat, itku, kuola ja korvatulehdukset sekä koliikit. Ajanlasku alkaa alusta ja elämä kulkee vaiheissa. Vauvat opettelevat kääntymään. Vauvat saavat hampaita. Vauvat opettelevat syömään. Vauvoille muodostuu päivärytmi, joka määrää koko elämän tahdin. Pienikin poikkeama rytmissä vaikuttaa kaikkeen. Jos vauvat nukahtavat väärään aikaan, tiedät jo etukäteen, ettei yöllä tullakaan nukkumaan.  Jos se hiton korvatulehdus iskee taas, kaikki suunnitelmat ja järjestelyt heittävät häränpyllyä. Sosiaalinen elämä? Jos se ei ole sen nimistä suklaata, älä tuo sitä minulle. 

Pikkuhiljaa vauvat kasvavat ihmisiksi. Arki muuttuu taas uudenlaisiin uomiin. Sitä palaa työelämään. Vauvat ovatkin lapsia, joiden illat täyttävät harrastukset ja kaverit. Sitä havahtuu yhtäkkiä siihen, että ei olekaan enää niin tarpeellinen. Siihen, että oma kalenteri on niin tyhjä, ettei seuraavalle vuodelle kannata edes ostaa kalenteria. Merkintöjä ei enää ole. Sitä havahtuu siihen, että onkin yksinäinen. 

Kaverisuhteita on aikuisiällä paljon vaikeampi muodostaa kuin nuorempana. Tuntuisi naurettavalta mennä soittamaan naapurin ovikelloa: “Hei pääseekö teiän äiti ulos?” tai tokaista puistossa tuntemattomalle ihmiselle: “Moi, oon Karoliina. Mikä sun nimi on? Tehdäänkö jotain yhdessä?”  Onneksi vaihtoehtoja kuitenkin yksinäisyyden taklaamiselle on: 

Punaisen ristin kautta saattaa löytyä vapaaehtoisia ystäviä. Seurakunnat järjestävät paljon toimintaa ikään ja uskontokuntaan katsomatta. Sosiaalisessa mediassa on paljon ryhmiä yksinäisille, esimerkiksi Facebookista löytyy useita eri ryhmiä hakusanalla “Yksinäiset”. Myös hiljattain perustetusta kaverisovelluksesta voi turvallisesti löytää itselleen uusia ystäviä. 

Karoliina

Täytän joka vuosi 25 ja olen äiti 2008 syntyneille kaksosille (tyttö ja poika, joilla on muuten eri syntymäpäivät) sekä 2015 syntyneelle Kuningas Ei:lle. Lasten lisäksi laumaani kuuluu kotimaista räppiä tehtaileva Aviomies sekä sekalainen seurue eläimiä. Asun perheeni ja laumani kanssa kiven heiton matkan päässä (jos sattuu olemaan TODELLA hyvä kivenheittäjä) Helsingistä maaseudulla 1800-luvun puolivälissä rakennetussa hirsitalossa. Tällä hetkellä elän keskellä urakriisiä enkä tiedä, milloin sitä vihdoin aikuistuisi tai täyttäisi edes 26. Niin elämästäni kuin jutuistanikin puuttuu usein Se punainen lanka, mutta koitan paikata sitä läjällä sarkasmia. Ainakaan aika ei käy tylsäksi, kun sohii sitä sun tätä joka ilmansuuntaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *