Päässäni puhuu ihmishirviö

Päässäni puhuu ihmishirviö
Kuva: Alexander Krivitskiy

Teksti: Miss Marina

Päänsisäinen ääneni kuuluu kamalalle ihmiselle. Joskus se haluaisi hakata puolison palasiksi tai jättää junan alle mitättömän kodinhoidollisissa töissä havaitsemani “virheen” vuoksi, joskus heittää lapsen parvekkeelta, koska hän ei ymmärrä käsitettä “ruoka-aika”. Nämä ovat tietysti vain ajatuksia, enhän oikeasti saisi millään keinolla itseäni vahvempaa miestäni junaraiteilla pysymään… Mutta kauhean kriittisiä ajatuksia silti! Enimmäkseen kuitenkin tämä kriittinen sisäinen ääni puhuu pahaa minusta itsestäni.

Sisäisen ääneni mukaan olen  huonompi, tyhmempi, laiskempi ja mielikuvituksettomampi kuin kukaan koskaan tuntemani. Olen kateenpaska ihminen, jolla ei ole mitään kiinnostavaa sanottavaa, ihminen, jolla ei ole tahdonvoimaa mennä kohti päämääriään. Olen päässyt elämässä liian helpolla, joten en osaa olla kiitollinen mistään. Ennen kaikkea aivan paska äiti, joka ei koskaan jaksa leikkiä lapsensa kanssa, ei koskaan jaksa kiinnittää tähän mitään huomiota, ja aina tiuskii. Kumppanina vaikea, joka vaatii koko ajan toista muuttumaan, mutta ei pysty muuttuman itse koskaan eikä missään asiassa, syynä kaikki yllä luetellut asiat. Kyllä, aina ja ei koskaan. 

Mistä tämä tällainen tulee? Perintönäkö, sillä äitini on myös aika armoton itselleen? Hän saattaa rehkiä tuntikaupalla keittiössä loihtimassa upeita aterioita, ja ainoa mainitsemisen arvoinen asia lopputuloksessa hänen mielestään on, että lohessa on liian vähän suolaa. Yritän kitkeä isoimpia sammakoita hänen suustaan lapseni kuullen, sillä vaikka mummi laittaisi lapselle paidan väärin päin, se ei tee mummista pöljää. Samaa itseään ruoskivaa nöyryyttä on harjoittanut äitini äiti, joka vasta toista kertaa leskeksi 80-vuotiaana jäätyään alkoi sallia itselleen elämän pieniä iloja, kuten mukavan nojatuolin. 

Olen alkanut kiinnittää huomiota sisäiseen ääneeni. Alan olla jo hieman väsynyt hokemaan sille toppuuttelevia kommentteja kuten “noniin, tämä nyt on taas vaan tällaista angstia” tai “eihän asia nyt ihan noinkaan pahasti ole”. Toivoisin pääseväni siihen pisteeseen, jossa ilkeä sisäinen ääneni jaksaisi huudella kommenttejaan taustalla vain hetken aikaa, kunnes ymmärtäisi, että en todella ole sitä kuuntelemassa, ja antaisi tilaa sille mukavalle ystävän äänelle, joka lohduttaa aidosti. “Mitä sitten jos et tänään jaksanut lähteä lenkille, lähde huomenna. Jos et mene huomenna, mene ylihuomenna. Ei tämä tarkoita, ettet koskaan pääsisi liikkeelle. Sitä paitsi minä voin tulla mukaan kannustamaan.” Josko tyttäreni sitten saisi vähän mukavamman sisäisen äänen, kun kehitän sen ensin itselleni.

Sinua voisi kiinnostaa myös seuraavat artikkelit:

Äitiyden erikoistaidot

Itsekäs äiti

Miss Marina

Olen yhden, toisinaan aika kolmeveemäisen, mutta enimmäkseen aivan ihanan taaperotytön maailman kärsivällisin, jaksavin ja hehkein äiti, sekä yhden, toisinaan aika veemäisen mutta enimmäkseen aivan ihanan aviopuolison maailman ymmärtäväisin, aikuismaisin, keskustelukykyisin ja hormoonimyrskyttömin vaimo. En koskaan marise turhasta, nalkuta, arvostele, kilahda, kiukuttele, romahda tai vertaile itseäni muihin. Koti on aina tiptop, ruoka priimaa ja karvakolmio ajeltu. Revi siitä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *