Aamu, jolloin Raivotar jäi hymyillen päiväkotiin

Aamu, jolloin Raivotar jäi hymyillen päiväkotiin
Kuva: Bermix Studio

Rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että aloin jo pikkuhiljaa epäillä, ettei tätä päivää ikinä tule. Raivotar on viettänyt muiden kor*na-vauvojen tapaan melko suljettua elämää, lähinnä oman perheen kesken. Hän on kyllä valtavan päättäväinen ja eläväinen, mutta tarvitsee taustalle paljon tukea ja sylin auki. Ymmärrettävästi siis päiväkodin aloitus ei ollut mikään pikkujuttu, enkä olettanutkaan että se sujuisi tuosta vain. (Niin kuin elämässä mikään ikinä sujuisi helposti ja “noin vain”…) En silti osannut varautua, että tämä projekti olisi näin voimia vievää.  

Päiväkotiaamut olivat olleet pääasiassa kaoottisia, mutta samojen rutiinien täyttämiä. Raivotar aloitti päiväkodin “pehmeän laskun taktiikalla”, eli vietti vain pari-kolme päivää viikosta päiväkodissa ja loput minun kanssani kotona. Yritin antaa huomiota ja syliä vapaapäivinä sekä päiväkodin jälkeen illalla, mutta mikään määrä ei tuntunut riittävän. Juttelin päiväkodista kivoja asioita, luimme kirjoja, jotka kertoivat päiväkodista ja kyselin aina mitä kivaa he olivat päiväkodissa leikkineet. Kehuin hoitotätejä ja muistuttelin kavereista. Painotin, että aina jokaisen päivän päätteeksi tulen hakemaan kotiin. Mikään edellämainituista toimenpiteistä ei kuitenkaan auttanut tuskaan, jota hän koki aina aamuisin lähdön hetkellä. Hän löi jarrut lukkoon jo kotona ulko-ovella, kun piti lähteä ja huusi suoraa huutoa koko matkan päiväkodille asti. “NENNA EI HALUA MENNÄ! MAMA, ÄLÄ JÄTÄ MINUA SINNE!! ÄLÄ JÄTÄ NENNAAAAA!” Joka_ikinen_aamu! 

Päiväkodille päästyämme hän kipusi aina syliin eikä suostunut millään maanittelulla siitä pois. Varasin aamuihin aina tuhottomasti aikaa, jotta ainakin kiireen tuntu ja sitä myöten kiristyvät hermot eivät aiheuttaisi lisäpainetta. Juttelin rauhallisesti ja sanoitin jokaisen vaiheen. Nyt riisutaan ulkovaatteet, käydään käsipesulla, laitetaan tossut ja sitten vielä halipusut ja heipat. Sama rutiini toistui joka aamu, mutta Raivotar ei taipunut. Hän teki kyllä kaikki pyydetyt toimenpiteet, mutta itku kurkussa ja kun ojensin hänet hoitotädin syliin, alkoi paniikinomainen huutoitku, joka raikui korvissani vielä työpaikan pihassakin. Luulin tulevani hulluksi.  

Kyselin päiväkodilla aina päivän kulusta, ja sieltä tuli melko vaihtelevaa palautetta. Välillä päivät ovat sujuneet jo melko hyvin, toisinaan taas ikävä on ollut niin kokonaisvaltaista, ettei oikein mikään siihen auttanut. Aloin jo harkita irtisanoutumista ja täysiaikaiseksi kotiäidiksi ryhtymistä, mutta tiesin, ettei siihen riittäisi rahat eikä hermot. Joten piti keksiä muuta. Kyselin työkavereilta ja äitiystäviltä onko kenelläkään neuvoja näihin aamuihin. Eipä ollut. “Meilläkin itki yli viikon, mutta sitten se vain helpotti.” “Meillä odotetaan aina päiväkotiin menoa innolla.” Ei ollut apua näistä ei. Soitin neuvolaan. “Juujuu, niinpä juu. Onhan se iso muutos… Pitää antaa aikaa…” Minä tiesin nämä. Mutta mitään konkreettista neuvoa en saanut. Kyselin hoitotädeiltä, teenkö jotain väärin tai mitä ihmettä voisi tehdä, jotta tämä lähtisi sujumaan. Mutta ei heilläkään ollut mitään uutta ehdotusta. Painotettiin rutiineja ja että pitää vain lähteä eikä tehdä isoa numeroa lähdöstä. Näin ollaan toimittukin, muttei pienintäkään muutosta ole ollut havaittavissa. Kunnes! 

Vihdoin, kun 39 päiväkotipäivää oli eletty, valkeni se aamu, jota me kaikki olimme odottaneet; Raivotar jäi hoitotädin syliin ilman sydäntäriistävää huutoitkua ja heiluttaessaan lähtöheipat, pieni hymykin vilahti huulilla. Hän huikkasi: “Aina tulet hakemaan, nähdään illalla!” Purskahdin itse itkuun helpotuksesta, mutta vasta autossa. Emme olleet muuttaneet mitään. Pidin kynsin hampain kiinni rutiineista ja päiväkodista saatu palaute päivistä oli jo positiivissävytteisempää. Enää ikävä ei ollut koko päivän kestävää, vaan painottui enemmänkin lähdön hetkiin, esimerkiksi jos hoitotädeistä tai muista lapsista joku lähti aiemmin kotiin, Raivotar ei olisi myöskään halunnut jäädä. Mutta pääosin päivät sujuivat hyvin. Hän söi, nukkui, leikki ja oli valloittava.

Niinpä lohdutuksen sana niille, jotka kamppailevat päiväkodin aloituksen kanssa; lopulta kaikki menee hyvin. Vaikka omaankin mieleen ehti pieni epäilyksen siemen upota, ei se ehtinyt kasvaa kummoiseksi. Edelleenkään meillä ei päiväkotiin juosta riemusta kiljuen, muttei myöskään raivoten. Uskon ja toivon, että eräänä päivänä hän vielä kirmaa omin jaloin päiväkotiin ja ottaa tilan haltuun pilke silmäkulmassa. 

Vinkkivitonen päiväkodin aloitukseen: 

  1. Aloita käymällä (mahdollisuuksien  mukaan) tutustumassa/leikkimässä lapsen kanssa hoitopaikassa vaikka useamman kerran  ja aloita hoitopäivät pienemmillä tunneilla aluksi.  
  1. Varaa aamuihin naurettavan paljon aikaa. Se kannattaa, vaikka jokainen minuutti peiton alla onkin kullanarvoinen.  
  1. Pidä kiinni rutiineista, vaikka välillä samat aamutoimet saattavatkin tympiä. 
  1. Pidä hoitopaikka puheissa (positiivinen sävy!). Ja käy avointa keskustelua myös hoitajien kanssa. 
  1. Malta oma mieli. Se on vaikeaa, mutta lapset osaavat lukea meitä vanhempia äärimmäisen hyvin, joten on tärkeää itse suhtautua päiväkodin aloitukseen positiivisesti. 


Ruuhkavuodet suosittelee

Rouva Tirehtööri

Olen pirskahteleva ja räiskyvä, kolmenkympin rajapyykin yli pari vuotta sitten kiukulla kammennut kolmen lapsen äiti. Elämäni keskipisteet ovat 12v Tytärlapsi, 9v Poika Poikanen ja 2v Raivotar. Lasteni ja mieheni, Perheenpään, lisäksi uusperhe-sirkukseni kokoonpanoon kuuluu sekalainen setti eläimiä; pari saksanpaimenkoiraa, corgi, ja kissa. Elämässäni ovat hyvin vahvasti läsnä aikataulut, to do –listat, ahdistus ja kiukuttelu sekä toive seesteisestä ja rauhallisesta elämästä. Elämänhallintani on heikohkoa ja otteeni lipsuu vähän väliä. Onneksi olen jääräpäinen ja sinnikäs enkä ilmeisesti koskaan suostu menemään siitä mistä aita on matalin. Juuri kun joku osa-alue elämässäni alkaa sujumaan, keksin jotain uutta kivaa puuhaa tilalle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.