Liikunta on ollut itselleni aina tärkeä- ja iso osa elämääni. Ehkä siksi olenkin olettanut myös lapseni pitävän liikunnasta, vieläpä niistä samoista lajeista joista itse pidän. Tästä syystä ilmoitinkin hänet jalkapallokouluun.
Ensimmäisten treenien alkaessa istuin katsomossa seuraamassa lapseni harjoituksia. Muiden lasten juostessa aktiivisesti pallon perässä omani karkeloi onnellinen hymy kasvoillaan pitkin kenttää. Hän hyppelehti siellä täällä ottaen välillä pieniä laukkakiihdytyksiä. Jos pallo sattuikin vierimään hänen jalkoihinsa, hän hypähti kepeällä hypyllä sen yli hipaisemattakaan siihen. Tämän jälkeen hän jatkoi iloista liihotustaan välillä pysähtyen ikään kuin hahmottamaan paikkaa ja aikaa ja taas jatkaen siitä mihin oli viimeksi jäänyt.
Treenien jälkeen kysyin lapseltani eikö hän pitänyt jalkapallosta, vai oliko hänellä mahdollisesti tylsää harjoituksissa. Lapseni katsoi suuntaani kuin olisin hieman yksinkertainen. Hän hymyili ymmärtäväisenä silmät täynnä viisivuotiaan elämänviisautta. Hän puhui mulle hitaasti, helposti ymmärrettävällä äänellä. Hän kertoi kuin itsestäänselvyytenä olevansa kiinnostunut kyllä jalkapallosta, mutta tänään se oli hieman hankalaa sillä hänen yksisarvisensa oli hiukan vauhkolla tuulella.
Kaikki jalkapalloon tarkoitettu aika meni tällä erää ratsun rauhoitteluun. Hän kertoi asian niin kuin se olisi päivänselvä asia, kuin jokainen meistä ymmärtäisi että vauhko mielikuvitus yksisarvinen menee aina; tilanteessa kuin tilanteessa kaiken muun edelle. ”Niinhän se sitten kai menee.” vastasin hieman hämmentyneenä. En ollut ihan varma pitäisikö lasta kehottaa jättämään yksisarviskarkeloinnit sikseen vai antaa hänen harrastaa niin kuin itse parhaaksi kokisi.
Päätin katsoa alkaisiko jalkapallon pelaaminen kiinnostamaan lasta enemmän kun homma tulisi tutummaksi. Sama homma jatkui seuraavissa treeneissä ja sitä seuraavissa. Reilun kahden kuukauden karkeloinnin jälkeen lapsi ilmoitti, ettei enää haluaisi mennä jalkapallotreeneihin. Sovimme yhdessä, että jalkapalloa ei tarvitse harrastaa, jos se ei tunnu mukavalta lajilta. Sen sijaan voimme etsiä uuden harrastuksen.
”Näinhän sen kuuluukin mennä,” ajattelin tyytyväisenä rakentavaa keskusteluamme. ”Lapsi valitsee ihan itse mitä haluaa harrastaa.” Tiedustelin lapsen toiveita uuden harrastuksen suhteen. Vastaukseksi sain: aarresukellusta, yksisarvisratsastusta, supersankari- voimien harjoittelua, eläinten kouluttamista tai jos löytyis joku harrastus, jossa vois tehdä taianomaisia juttuja niin kuin vaikka glitter saippuakuplia tai jotain rainbow- juttuja.
No niin. Tämähän meni juuri niin kuin ajattelinkin. Minäpä tästä alankin sitten googlailemaan löytyisikö kaupungista aarresukellusta tai taianomaista glitter-saippuakuplakerhoa 5-vuotiaille.
