Nepsy-lasten vanhemmat kohtaavat usein vähättelyä, omien vanhemmuustaitojensa arvostelua ja erilaisten yhteistyötahojen asenteellisuutta.
Kun perhe, jossa lapsi tai useampi oirehtii, vanhemmat hakeutuvat joko itseohjautuvasti tai esimerkiksi päiväkodin tai lastenneuvolan lähetteellä avun piiriin. Usein ensimmäinen kontakti on perheneuvola. Vanhemmilla herää toivo, että pian lapsi saa tarvitsemiansa tukitoimia ja asiat etenevät. Pettymys on karvas, kun asia ei useinkaan ole näin suoraviivainen.
Myös me vierailimme ensin perheneuvolassa. Menimme kartoituskäynnille kertomaan lapsestamme, joka ei ollut tapaamisessa mukana. Kerroimme rehellisesti kaikki haasteet ja ongelmat, joita perheemme kohtaa ja minkälaista lapsemme käytös on. Jo ensimmäisellä käynnillä tuli olo, että syynissä oli taitomme vanhempana, eivätkä lapsen oireet.
Lopulta vierailimme perheneuvolassa useita kertoja pelkästään vanhempien kesken, eikä kukaan edelleenkään ollut edes nähnyt lasta, jolle yritimme saada apua. Tapaamiset nimettiin ”vanhemmuuden taitojen kartoittamiseksi” ja saimme erilaisia neuvoja, miten toimia esimerkiksi raivokohtauksien kanssa.
Koko elämä ja toimintatavat joutuvat suurennuslasin alle
Kuuroille korville kaikuivat ne lauseet, joissa kerroimme jo yrittäneemme ihan kaikkemme. Olemme jo vuosia yrittäneet rämpiä lapsen haastavan käytöksen ja penkin alle menneen päiväkotiuran kanssa. Ymmärrän täysin, että joissain tapauksissa vanhemmuus saattaa olla niin hukassa, että näillä käynneillä saatetaan korjata tilannetta merkittävästi, mutta yhtä usein kyseessä ei ole se. Perheet pääsevät avun piiriin siinä vaiheessa, kun jo meinaavat hukkua taakan alle ja ovat kokeilleet ja yrittäneet jo ihan kaikkensa. On myös todella nöyryyttävää istua vastaanotolla ja kuunnella arvostelevia vinkkejä siitä, että ”oletko kokeillut sanoittaa lapsen tunteita?” tai ”ehkä teidän vaan pitäisi yrittää jaksaa?”.
Näillä käynneillä jouduimme ruotimaan koko elämämme, toimintatapamme ja sen kuinka monta kertaa päivässä saatan sanoa että ”voi vittu”. Voin kertoa, että tässä suossa aika monta kertaa. Koska ainakin kotikaupunkimme julkisen puolen rattaat ovat todella hitaat, tähän ruljanssiin meni yli puoli vuotta, eikä kukaan edelleenkään ollut nähnyt lasta itseään. Se on yli 182 päivää, jolloin lapsi itse ei edelleenkään ollut saanut apua. On myös ihan äärettömän nöyryyttävä tunne, kun tuntuu että kukaan ei usko sanomisiasi, vaan ajattelee että olen vaan vanhempana niin kertakaikkisen paska, että kyllä tilanne korjaantuu kun minua hieman koulutetaan. Se myös viivyttää lapsen tarvitsemien tukitoimien saamista.
Ammattilaisen tulisi ottaa tilanteesta koppi
Meiltä myös usein kysytään, että miten haluamme asian kanssa edetä. Kysymys hämmentää itseäni joka kerta, koska minähän en ole se alan ammattilainen, vaan olen tullut tapaamaan sellaista joka kertoisi sen minulle! Toiveemme yleensä sitä paitsi jäävät usein systeemin rattaisiin, ne eivät ole mahdollisia lainkaan tai mahdollisia juuri meidän lapsellemme. Olo on usein hyvin neuvoton ja kaipaisinkin nepsyjen hoitoon ylipäätään jämptimpää otetta, jonkun olisi otettava kunnolla koppi tilanteesta ylimalkaisen pompottelun ja tilanteen seurailun sijasta.
Nepsylasten vanhemmat kohtaavat asenteellisuutta jatkuvasti muualtakin. Lapsen (ja ehkä äidinkin) saadessa hermoromahduksen kaupassa, muut asiakkaat pyörittelevät päätään ja mutisevat vapaasta kasvatuksesta ja rajojen puutteesta. Päiväkotikaverin äiti kieltää yhteiset leikit, koska lapsemme on pahanilman lintu, joka antaa huonoja vaikutteita. Naapurit miettivät soittaisivatko poliisin, kun meteli on niin kova ja meno päätöntä. Muiden ihmisten tarjoamat vinkit siitä, että meidän pitäisi kokeilla tiukempia rutiineja lähinnä huvittavat. Voimme pitää armeijamaisen tiukan aikataulun ja kurin, mutta se ei silti muuta lapsemme aivojen käyttöjärjestelmää.
Vähättely on laaja ilmiö
Kysyin vanhempien kohtaamasta vähättelystä eräästä suuresta Facebookin vertaistukiryhmästä. Sain suuren määrän yksityisviestejä, joissa vanhemmat kertoivat samoista kokemuksista.
Vanhempia oltiin arvosteltu erikoissairaanhoitoa myöten todella julmin sanoin. Erästä perhettä oltiin kuvailtu tunnekylmiksi, toista äitiä oli arvosteltu negatiivisesta suhtautumisesta omaan lapseensa tämän yrittäessä estää lasta tuhoamasta tavaroita, kolmatta syytetty lapsen heitteillejätöstä.
Olisiko hoitotahoilla itsellään asennetsekkauksen paikka? Yksikään vanhempi ei toivo lapselleen neuropsykiatrisia vaikeuksia ja sitä kautta kivistä tietä elämälleen. Olisiko siis liikaa vaadittu, että vanhempia ei arvosteltaisi ja lytättäisi, kun he yrittävät saada lapsilleen heidän kipeästi kaipaamaansa tukea ja apua? Me nepsyvanhemmat toivomme ihan yhtä lailla tulevamme kuulluiksi ja kohdatuiksi ihmisinä. Me toivomme, että huolemme kuultaisiin totena, eikä pidettäisi automaationa sitä, että olemme vanhempina kyvyttömiä.
Jokainen ns. normaalin lapsen vanhempi on myös tervetullut kokeilemaan meidän elämäämme vaikka viikoksi, keskustellaan vapaasta kasvatuksesta ja kurin puutteesta sitten uudelleen.
Ei vielä kommentteja