Se salakavala riittämättömyyden tunne, jonka me kaikki tiedämme
Moni teistä varmaan tietää sen riittämättömyyden tunteen? Kun luet aamubussissa Facebookista, miten kaikki muut lapsesi ikäiset kävelevät, juoksevat, puhuvat, rakentavat torneja ja ovat varsinaisia lapsineroja. Ajattelet itseksesi, että tänään harjoitellaan taas. Niitä miljoonia taitoja, jotka pään sisällä keksit, että lapsesi pitäisi jo osata. Jep, tuttu juttu ainakin minulle.
Kävelet bussista toimistolle ja ihailet niitä tyyppejä, joilla on edelleen aikaa ja intoa laittaa itsensä viimeisen päälle ennen töihin lähtöä. Mietit, että ennen olit se tyyppi. Se, joka kiharsi hiukset, meikkasi ja vietti aamunsa peilin edessä laittautuen. Lupasit itsellesi, että näistä et jousta edes lapsen myötä. Että julkisille paikoille mentäessä, on kiva näyttää hyvältä. No, yllätys yllätys, niin ei käynyt. Raahaudut töihin tukka tiukasti ponnarilla kuivashampoolla vuorattuna ja sen verran meikkiä naamalla, ettei viime yönä taas valvottuja tunteja näkyisi kilometrien päähän.
Pääset toimistolle ja istahdat koneellesi. Ennen äitiyslomaa olit haka työssäsi. Tiesit tasan tarkkaan mitä teet, pursusit ideoita ja sinulla riitti intoa työstää niitä. Katsahdat vieressä olevaa kollegaa, joka on porskuttanut poissaolosi aikana eteenpäin urallaan. Ansaitusti toki, mutta niin olisit ansainnut sinäkin. Niin se vaan osui omallekin kohdalle. Se karu totuus, miten naiset jäävät jälkeen työurallaan lapsia tehdessä. Jouduit itsekin aloittamaan täysin alusta, vaikka ehdit jo rakentamaan urallesi pohjaa. Se kaikki työ vedettiin puolentoistavuoden aikana vessanpöntöstä alas. Nyt sinua ei tunne kukaan, eikä kukaan tiedä mitä olet ennen tehnyt.
Lamaannut ja haet kahvia. Yrität pitää ajatuksesi kasassa työpäivän ajan. Silti mietit samalla niitä noin miljoonaa asiaa, jotka kotona odottavat hoitamistaan. Kotitöitä, perheen aikatauluja, kaupassakäyntiä, kauppalistoja, talvivaatteiden metsästystä, laskujen maksua, verokortin päivittämistä, Taaperon lahjarahojen sijoittamista. Nekin rahat ovat maanneet tilillä jo puolitoista vuotta. Et ymmärrä itse tarpeeksi, etkä ehdi perehtyäkään asiaan. Yrität kysellä muilta vinkkejä, saamatta kuitenkaan järkevää vastausta. Vaikka tiedät, että muillakin on juuri niitä rahastoja, joista yrität kysellä.
Raahaudut kotiin velloen siinä riittämättömyyden tunteessa, joka päivän aikana on vain vahvistunut. Olet paska äiti ja surkea työntekijä etkä todellakaan se superäiti, jonka kuvittelit pystyvän mihin vaan.
Avaat kotioven ja lapsesi juoksee maailman isoin hymy kasvoillaan halaamaan sinua. Miten iloinen toinen voikaan olla siitä, että tulit kotiin. Nautit täysillä tuosta lyhyestä ajastasi lapsesi kanssa ennen nukkumaanmenoa. Unohdat jokaisen asian, jonka olet päivän aikana to do -listallesi rustannut. Unohdat kaikki ne paineet, joita olet päivän aikana itsellesi kerännyt. Ja unohdat kaikki ne taidot, joita muut lapset jo osaavat, kun rakas taaperosi opettelee sinnikkäästi, kuinka sukka puetaan jalkaan.
Illalla mietit, miksi ihmeessä vietät suurimman osan päivästäsi verraten itseäsi ja lapseasi muihin. Verraten itseäsi siihen haavekuvaan, jonka olet 16-vuotiaana itsellesi rakentanut. Siihen haaveeseen, josta et ole saavuttanut mitään ja jonka olet hylännyt jo aikaa sitten, koska et edes halua niitä asioita enää. Miksi koet riittämättömyyttä asioista, joita et halua tai tarvitse. Miksi koet paineita lapsesi kehityksestä, vanhemmuustaidoistasi tai siitä elämästä, jota sinun pitäisi elää. Mikset vain olisi ja nauttisi tästä hetkestä?
