Toisinaan ihan tavalliset äidit (ja ylipäätään vanhemmat) havahtuvat siihen, että ajattelevat väkivaltaisia tekoja lapsiaan kohtaan. Onneksi usein asiat jäävät ajattelun tasolle. Valitettavasti joskus asiat menevät tätä pidemmälle. Uskaltavatko vanhemmat hakea apua, jos huomaavat ajattelevansa tai tekevänsä asioita, jotka voivat satuttaa lasta? Onko apua saatavilla?
Taustalla voi olla monenlaisia asioita, jotka johtavat väkivaltaisuuden ajatteluun tai tekoihin. Vanhempi voi olla esimerkiksi todella väsynyt tai uupunut. Ulkopuolelta tulevat odotukset ja niiden täyttäminen voi tuntua mahdottomalta. Taustalla voi olla myös erilaisia mielenterveyteen liittyviä asioita.
Voi syntyä ikään kuin noidankehä eikä tilanteesta ulospääsyä välttämättä löydy omin voimin. Kun vanhempi huomaa, että kaikki ei ole kunnossa, on tärkeää uskaltaa hakea ulkopuolista apua. Osa vanhemmista saattaa pelätä esimerkiksi sitä, että lapsi otetaan huostaan, jos kertoo omasta väsymyksestään ja ikävistä ajatuksista. Avun hakeminen ja sen saaminen on kuitenkin tärkeää, että mitään peruuttamatonta ei tapahdu.
Kahden äidin tarina
Ylen Uutisten kirjoituksessa on kerrottu kahdesta äidistä, jotka ovat ihan tavallisia äitejä, mutta havahtuivat omaan väkivaltaisuuteensa. Molemmilla oli ulkoiset asiat hyvin ja mallillaan. Itsehillintä oli koetuksella vauvavuotena etenkin kiireen ja ulkopuolelta tulevien paineiden takia. Toinen äideistä päätyi puremaan lastaan kaikilla voimillaan ja toinen muulla tavoin käyttäytymään aggressiivisesti.
Molemmat äidit havahtuivat siihen, että käytös tällainen käytös ei ole hyväksyttävää. He hakivat apua omatoimisesti. Ensimmäiset kanavat, joista he pyysivät apua eivät tuoneet toivottua tulosta, koska he eivät kokeneet tulleensa ymmärretyiksi. Onneksi seuraavaan paikkaan otettu yhteydenotto sujui eri tavalla ja äidit tulivat kuulluiksi ja saivat apua.
”Vauvan itku saa joskus aikaan sellaisen raivon, että tekisi mieli heittää lapsi seinään. Tai soittaa sossuun ja pyytää huostaanottoa. Itse häpeän vanhempana ja ylipäätään eniten elämässäni sitä, että olen ollut hyvin hyvin lähellä vahingoittaa vauvaani.”
Häpeä ja syyllisyys voivat estää avun hakemisen
Ylen artikkelissa kirjoitetaan, että äitien kokema häpeä ja syyllisyys johtaa siihen, että he eivät välttämättä uskalla kertoa muille väkivaltaisuuksista. Moni äiti yllättyy sitä, että he tuntevat raivoa omaa lastaan kohtaan. Ehkäisevässä väkivaltatyössä työskentelevä Hanna Kommeri kuulee usein tämän lauseen: ”kukaan ei voisi uskoa, millainen raivotar olen kotona”. Fyysinen väkivalta on helppo tunnistaa, mutta edes ammattilaiset eivät aina tunnista henkistä väkivaltaa.
Kukaan ei kuitenkaan ole täydellinen ja kaikilta vanhemmilta menee joskus hermot, mutta ero on siinä että onko suuttuminen pelottava asia ja tuntuuko viha hallitsemattomalta, selviää Ylen artikkelista. Kun tilanne ajautuu siihen, että osapuolet kokevat turvattomuutta, on havahduttava siihen, että tarvitaan nopeasti ulkopuolista apua. Tällöin voi soittaa esimerkiksi ystävälle tai Maria Akatemian (ehkäisevä väkivaltatyö) puhelimeen tai ottaa yhteyttä chatin kautta.
Millaisia ajatuksia teksti herättää sinussa? Uskaltavatko vanhemmat hakea apua ja onko sitä saatavilla?
