Suuri läksysota – Kadonnutta kouluintoa metsästämässä

Suuri läksysota – Kadonnutta kouluintoa metsästämässä
Kuva: Annie Spratt

Vielä kesän korvilla huoli lapsen kouluinnosta on noussut äidin mieleen. Ennen täysiä pisteitä määrätietoisesti jahdannut poika on yhtäkkiä alkanut kyseenalaistaa kaikkien oppiaineiden merkityksellisyyttä. Kun lapsi riitaantuu äidin kanssa koulun tärkeydestä, kenen äänellä hän oikeastaan huutaa. Voiko kadonnutta kouluintoa enää palauttaa?  

Kodissa vallitsee sotatila. Se kytee hiljalleen kaiken arjen touhun alla odottaen seuraavaa sanallista pommitusta. Yleensä iltaisin, kun liima pojan ja kännykän väliltä repäistään irti, koetaan uusi isku. Päivän aikana mielessä kehkeytyneet tekosyyt viuhuvat ilmassa, äiti koettaa parhaansa mukaan syöttää ne kierteellä takaisin. Taiston aiheena on kuukausittain luettava kirja, jota pojan mielestä ei oikeasti tarvitse lukea loppuun. 

Lapsi säntää eteiseen vastaan töistä palaavaa äitiä. “Äiti”, parahtaa sellaiseen syntisen syylliseen sävyyn, että äiti tietää tunnustuksen tulevan. Kauhukuvien kavalkadi pyörii silmien edessä välittömästi. Hakattuja koulukavereita, rikkoutuneita kännyköitä, taasko se hävitti ne viime viikolla ostetut hanskat.  

Ei, lapsi alkaakin intoa pursuten selostaa saaneensa kirjan luettua. Kirjan, jota eilen oli lukematta vielä yli 100 sivua. Hän jopa demonstroi keksimäänsä pikalukutekniikkaa ihmettelevälle äidille. Salainen ylpeyden kuplinta pojan nokkeluudesta tulvahtaa äidin vatsanpohjalla, mutta ihan pikaisesti ja hiljaisesti ennen kuin se jatkaa matkaansa. 

Äiti muistaa omat alakouluaikaiset kirjaraporttinsa puolittain luetuista kirjoista, joita sitten väritettiin ja venytettiin omalla mielikuvituksella. Tekopyhyys kiristelee hampaita yhteen kuin Coca-Colan jättämä sokeripinnoite. Kuinka voi vaatia toista tekemään tehtävät yhtään sen paremmin kuin itse on tehnyt? 

Kokeisiin luettaessa poika on ensin määrätietoisesti lähdössä hakemaan täysiä pisteitä. Äidin tentatessa pettymys vääriin vastauksiin yltyy niin suureksi, että on taottava sohvaa nyrkeillä. Itkukin meinaa karata, vaikka sitä kuinka koettaa pidellä sisällä. Yhdessä päätetään petrattavat aihealueet ja asiaan palataan jälleen seuraavana päivänä.  

Kirjan laskeutuessa pöydälle pojalla on kuitenkin ihan uusi ääni kellossa. Nyt tulevan kokeen tuloksella ei olekaan enää väliä. Koko koeaihekin on ihan tyhmä, mihin kukaan tarvitsee tietoja mistään muuttolinnuista. Tätä ääntä äiti ei tunnista omaksi lapsekseen. Tuo ensimmäinen sohvaa nyrkeillä takova määrätietoinen perfektionisti on tuttu kaveri. Hällä väliä kaveri on vieras, eikä ollenkaan toivottu sellainen.  

Vaikka sotaa käydään ääneen äitiä vastaan, todellinen tanner taitaa sittenkin tömistä lapsen oman pään sisällä. Ei ihme, että lapsen on ääneen sodittava, jos omassa päässä kaikuu jatkuvasti eriävä mielipide omalle vaistolle. Kina on ulkoistettava, jotta siinä olisi enemmän järkeä.  

Itsevarminkin lapsi kai painuu ryhmäpaineen alla ristiretkelle omaa persoonaansa etsimään. Eikä äiti tietysti voi tällekään iän tuomalle hömpötykselle muuta kuin katsella sivusta. Antaa toisen sokkona törmäillä ympäriinsä huvittavasta vaiheesta toiseen ja toivoa, ettei harha-askeleet veisi häntä liian kauas omasta ytimestä.  

Äiti haluaisi kaikesta huolimatta herätellä sitä pientä lasta, joka haluaa kaikista haasteista aina kerätä ne täydet pisteet. Täydellisyyden tavoittelussakin on omat haittansa, mutta se on aina ollut osa pojan identiteettiä. Sen äiti on opetellut hyväksymään ja nyt pitäisi sitten opetella hyväksymään tällainen mistään innostumaton teinimonsteri. Miksi on aina mentävä ääripäästä toiseen, eikö siinä välissä olisi vielä mukavasti tilaa? 

Onneksi äiti itse kasvatti aikoinaan jääräpäisyyttään kovapäistä vaaria vastaan mitellen. Nyt jaksaa sitten sotia, vaikka joka ilta. Kinastella vähä kerrassaan kuin vanha pariskunta. Sivaltaa sanoilla aina tilaisuuden tullen. Itsepäisyyksissään äiti on onnistunut kiertämään matematiikan käytön jo 20-vuoden ajan, ehkä seuraavakin sukupolvi selviää ilman niitä muuttolintuja ja kuukauden kirjoja.  

Tämän sodan liekki tuskin sammuu vielä vuosiin, siellä se kytee hamaan tulevaisuuteen asti. Eihän tähän äiti sanomisillaan voi vaikuttaa, poika tekee lopulta niin kuin itse parhaaksi näkee joko riidan kanssa tai ilman. Äiti koetti kyllä esittää vetoomuksen, että poika hoitaisi koulunsa paremmin kuin vanhempansa. Jos ei muuten, niin ihan vain kilpailun vuoksi.  

Millaisista asioista teillä taistellaan esiteinin kanssa?

Vieläkö on kouluintoa jäljellä?

Lue myös nämä:

Yhä useampi oppii lukemaan ennen esikoulua: tämä yhdistää varhaisia lukijoita

Nämä lapsuuden “pakot” muistan edelleen -kotoa ja koulusta!

Rutiinien tärkeys: kuinka vanhemmat voivat auttaa lasta ja nuorta koulunkäynnissä?


Ruuhkavuodet suosittelee

Tanja

Kolmekymppinen vauhdikas vuoroviikkoäiti kummastelee yhdeksän vuotiaan pojan kasvua mieheksi. Iloa arkeen tuovat musiikki, kirjat ja yllätysseikkailut.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.