Äiti. Äiti. ÄITI.
Äiti on sana, jonka kuulen päivittäin kymmeniä kertoja. Todennäköisesti, mitä hajamielisempi olen, sitä useammin.
On jännää, kuinka lapset aloittavat niin usein lauseen, ” Äiti , arvaa mitä”, “Äiti, meillä oli koulussa” “Äiti, mitä on iltaruuaksi”, ” Äiti, mitä sinä teet” ja niin edelleen. Lähes jokaisen lauseen edessä on sana äiti. Kun lapset tulevat koulusta, he huutavat usein ensimmäiseksi “äiti” ennenkuin saavat edes ulkovaatteita pois päältään. Aikuiset lapset tullessaan kotiin kysyvät usein sisaruksiltaan “Missä äiti on?” Tämä ei voi olla sattumaa ja uskon, että näin on myös muissa perheissä.
Olen miettinyt miksi lapsi toistaa sen niin usein. Mitä pienempi lapsi on, sitä useammin hän sanoo äiti sanan. On kyse siitä, että lapsi ikäänkuin liittää äidin itseensä, varmistaa alitajuisesti yhteyden äitiinsä. Kokee yhteenkuuluvaisuutta ja turvaa. Lapsen suhteessa äitiin on jotakin kovin ikiaikaista ja niin kiinteää, että se näkymätön side on käsittämättömän vahva. Mutta niin on äidinkin suhteessa lapseen. Ei ole turhaan sanottu, että äitiys on elämänmittainen matka.
- Lue myös Joulun jälkeen olo voi olla tyhjä, turvonnut ja tontuton – mikä avuksi?
- Lue myös Vanhemmat kommentoivat nuorten pukeutumista: paljaina vilkkuvat nilkat, ainaiset hupparit ja ulkovaatteista kieltäytyminen ihmetyttävät
- Lue myös Mitä hankkia joululahjaksi lapselle, kun ideat ja rahat ovat vähissä?
- Lue myös Kun suhde omaan vanhempaan on hankala – Jotkut kuulevat olevansa “ei-toivottuja lapsia”
- Lue myös Näin selviät ruuhkavuosista ilman harmaita hiuksia ja polviin asti roikkuvia silmäpusseja
Olen hämmästellyt sitä itsekseni joskus, että jotenkin, vaikka aikuiset lapset ovat poissa kotoa ja emme ole välttämättä päivittäin tekemisissä, niin silti he pysyvät päivittäin mielessäni. Kesken arkisen askareen saatan ajatella opiskelijoitamme, jaksaisivatpa lukea etäkoulunkin keskellä, tai kuinkahan yhden rakennusprojekti etenee, syökö hän siellä raksalla mitään tai tyttäreni häävalmisteluja. Samoin lapsenlapset käyvät mielessä päivittäin. Se hämmästyttää minua, sillä kaikessa luovuudessani olen melko hajamielinen äitinä.
Kuitenkin sinä hetkenä, kun olen saanut tietää, että odotan vauvaa, suojeluvietti on iskenyt minuun. Muistan, kuinka aloin odottaa yhdeksättämme, vanhin oli kymmenvuotias, alkuun tuntui, miten ihmeessä minä selviän. 14- viikolla sain ison verenvuodon. Ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt minä menetän vauvan. Sitä ihmeellistä ja suurta helpotuksen tunnetta mitä koin, on vaikea sanoittaa, kun ultrassa näkyi elävä sikiö. Vaikka järjellisesti ajatellen oli tiukkaa monella elämän alueella, niin se syntymättömän ja minun välillä oleva side oli käsittämättömän vahva.
Kun vastasyntynyt on sitten kotona, niin voi sitä leijonaemon viettiä, jolla olen suojannut vauvaa. On tuntunut, että haluaa pitää vauvan koko ajan lähellään, ettei kukaan vahingossakaan vahingoita häntä. Niinpä vauva on seurannut vaunuissa tai kaukalossa vessaan ja suihkutiloihinkin.
Keskenmenoissa olo on tuntunut tyhjältä. Suurperheen äidin keskenmeno on minun kokemuksieni mukaan melko vaiettu asia. Suhtautuminen on ollut vähän sellaista, että “pääset helpommalla ” tai ” ei sitä kannata surra”, ” parempi näin”. Niinpä minä olen vaiennut . Työntänyt ajatukset ja tunteet pois. Tai miettinyt niitä yksin. On tuntunut, ettei minulla ole samaa oikeutta suruun, kuin hänellä, jolla on muutama lapsi. Se on aika surullista, sillä jokaisen lapsen äidiksi synnytään uudelleen. Jokainen lapsi on ainutkertainen.
Äiti, on sana, jonka lapsi usein sanoo ensimmäisten sanojen joukossa. Äiti on sana, jonka kuulee muistisairaiden suusta usein, äiti on sana, joiden on sodassa olleiden kuultu huutavan, äiti tulee usein mieleen elämänvaikeuksissa. Äidin menettämisen suru on usein suurimpia suruja ihmisen elämässä .
Äitiys on lahja. Ei itsestäänselvyys. Äitiys ei synny kuitenkaan pelkästään synnyttämällä lapsi. Äitiys syntyy suhteesta lapseen. Rakkaudesta.
Teksti: Tuulia
Artikkeli julkaistu ensimmäisen kerran 15.3.2021
