Luulin ennen, että parisuhteessa ollessa olo ei ole yksinäinen. Miten väärässä olinkaan! Ajattelutapani oli ilmeisesti liian lapsellinen ja sinisilmäinen. Nyt pitkän ajan jälkeen katson asiaa ihan toisella tavalla.
Vuodet ovat kuluneet ja sama kumppani on vierellä, mutta hän tuntuu nykyään kovin vieraalta. Vuosien kuluessa ja kiireisen arjen keskellä on moni asia muuttunut. Enää meitä ei ole kaksi, vaan huolehdittavana on jälkikasvua. Päivät kuluvat vauhdilla ja lasten tarpeet ovat menneet muiden tarpeiden ohi. Parisuhteesta huolehtiminen on unohtunut.
Nykyään en kuule puolisoni sanovan kovinkaan usein: ”Minä rakastan sinua”. Mutta toisaalta enpä minäkään noita kolmea pikkusanaa osaa suustani hänelle sanoa! Nämä sanat sanotaan nykyään lapsille, koska se on helpompaa ja luonnollisempaa. Ja jos joskus toinen osapuoli sattuu noin sanomaan, on sen sanominen takaisin kovin vaikeaa. Vuosien kuluessa on yhteys laimennut ja jäljellä vaikuttaa olevan pariskunnan sijasta kämppäkaverit.
Miten toivoisinkaan, että voisin olla se, joka saa puolisolta kosketusta. Se, joka saa osakseen muutakin kuin pikkupusun nukkumaan käydessä. Se, joka saisi kaiken sen huomion ja kosketuksen, joka nykyään tuntuu menevän suurimmaksi osaksi puhelimelle ja tietokoneelle. Nämä raivostuttavat tekniset laitteet ovat tulleet parisuhteemme väliin kuin kierot varkaat. Ne vievät ihan liian paljon puolisoni aikaa ja mielenkiintoa. Kuinka toivoisinkaan, että voisin heittää ne roskien lailla menemään. Kuinka toivoisinkaan, että olisimme olleet rakastavaiset joskus ennen vanhaan. Silloin, kun kukaan ei ollut vielä keksinyt noita parisuhteemme pilanneita juttuja.
Joskus tekisi mieleni huutaa puolisolle, että en halua sinun hipsutusta. Haluan, että kosketat minua kunnolla ja halaisit edes kerran päivässä. Ehkä sen jälkeen en kokisi oloani niin yksinäiseksi. Ehkä jonain päivänä voisimme saada takaisin myös intiimin kosketuksen, joka on kadonnut kaiken muun ohessa. Ehkä jonain päivänä voisit koskettaa minua kunnolla ja ajan kanssa. Ilman, että sinun on kiireellä mentävä katsomaan piipittävää puhelinta.
Miksi kirjoitan tästä? Miksi haluan avautua? Siksi, että uskon, että en ole ainoa, joka kokee yksinäisyyttä parisuhteessa. Kirjoitan myös siksi, koska uskon, että sanojen muodostaminen tekstiksi auttaa minua asian käsittelyssä. Ehkä joku muukin lukijoista uskaltaa kertoa oman tarinansa Ruuhkavuosien kautta. Sen voi tehdä helposti kirjoittamalla Anonyymi perhe -valikon kautta. Voiko parisuhteen kipinää enää löytää silloin, kun kokee olevansa yksinäinen, vaikka on parisuhteessa?
