Olen huomannut, että aika paljon nykyään puhutaan lapsettomuudesta. Vaikuttaa vain olevan niin, että lapsettomuuden ajatellaan lähinnä koskettavan naisia. Voin kertoa, että se koskettaa yhtä paljon miehiä.
Miltä tuntuu olla lapseton mies? Se tuntuu pahalta. Se tuntuu niin väärältä. Se tuntuu siltä, että elämän yksi suurimmista ellei suurin unelma on pieninä pirstaleina. Miksi tämä asia kävi juuri minulle? Miksi elämän antaja ei valinnut tätä osaa jollekin muulle, jolle se ei ehkä olisi ollut näin kova asia käsiteltäväksi? Tekisi mieleni huutaa suureen ääneen, että miksi juuri minä! Miksi juuri minä ja minun puolisoni?
Tapasimme puolisoni kanssa eläessämme parasta nuoruuttamme. Olimme toistemme ensirakkaudet. Kaikki oli täydellistä. Meillä oli yhteinen unelma. Arvaat varmaan, että unelmamme liittyi hyvin vahvasti omiin lapsiin. Toivotimme pienokaisen tervetulleeksi perheeseemme ja aloimme odottamaan sitä, että tikkuun piirtyisi kaksi viivaa. Jouduimme toteamaan, että ei tärpännyt heti ensimmäisellä kerralla. Eikä toisella, eikä kolmannella… Yritimme ja yritimme ja aloimme miettiä, että mikä on vikana, kun raskaus ei alkanut.
Uskaltauduimme selvittämään asiaa, mutta monien tutkimusten jälkeenkään ei löytynyt mitään selittävää syytä. Meille tarjottiin myös muita apukeinoja, että puolisoni olisi tullut raskaaksi. Mutta mitään ei edelleenkään tapahtunut. Olin musertunut surusta. Toki puolisoni suri myös omalla tavallaan enkä mitenkään vähättele hänen kokemaansa. Nyt haluan kertoa minun omia tuntemuksiani.
Elämän piti jatkua eteenpäin, vaikka unelma oli pirstaleina. Oli musertavaa, kun syksyn pimeydessä isänpäivä lähestyi. Kunpa minäkin olisin saanut olla näiden juhlien keskipiste. Suunnatonta surua toivat myös kummipyynnöt, kastejuhlat, varpajaiset, tuttujen lasten synttärit jne. Nämä kutsut nostivat aina uudelleen pintaan kätketyn surun. Miten pystyisi mennä juhlimaan muiden vauvoja ja muiden kokemaa onnea? Miten se voisi onnistua aidosta sydämestä, kun oma syli on edelleen tyhjä?
Silti -kaikesta huolimatta sydämessäni on edelleen toivoa. Jospa joku päivä tapahtuisi ihme. Jospa joku päivä minäkin saisin syliini ihan oman vauvan. Ehkä jonain päivänä onni saapuu myös meidän perheeseen. Ehkä jonain päivänä minäkin saan olla isä. Mitään muuta en toivo niin kovasti.
