Liikutun, kun katson tytärtäni tai tunnen vauvan potkivan vatsassani. Elämä saa uuden arvon, kun on kohdannut kuoleman ja joutunut luopumaan. Liikutun ilosta ja ihmeestä, liikutun kivusta ja surusta. Olen samaan aikaan onnellinen äiti ja vanhempansa menettänyt lapsi.
Olin viiden, kun äitini sairastui ja kuuden kun hän kuoli. Nyt odotan toista lastani ja olen 38-vuotias. Olen pienen tytön ja vielä vatsassani kasvavan vauvan äiti, mutta samaan aikaan äitinsä menettänyt tytär. Tiedän, ettei suru katoa koskaan, se muuttaa vain muotoaan. Kokemus on yhtä aikaa vahvuuteni ja vaikeinta, jonka kanssa elän.
Esikoiseni, valloittava rakas tyttäreni
Saatuani tietää odottavani esikoistani haltioiduin onnesta. Välittömästi surukin käänsi kuitenkin uuden sivun. Koin olevani syntymän ja kuoleman välissä. Elämän suurimpien asioiden, alun ja lopun äärellä samanaikaisesti ja kuten kaikki raskaana olleet tietävät, valtavien voimien viemänä hormonien ja kehollisuuden vuoksi.
Koin tilanteessa valtavaa yksinäisyyttä. Ympärilläni ei ollut ketään toista äidiksi tulevaa tai ylipäänsä vanhempia, joita kuolema olisi koskettanut. Saati yhtä läheltä kuin minua, varsinkaan niin pienenä. Olen kiitollinen ystävien, läheisten ja puolisoni tuesta, mutta ei heillä ollut tai ole todellisuudessa ymmärrystä kokemuksestani oman kokemattomuutensa vuoksi.
En tietenkään syytä ketään, totean vain, etten koe heidän täysin käsittävän. Veljeni koen ymmärtävän parhaiten ja isänkin kanssa jaamme paljon ymmärrystä, mutta eivät he kykene samaistumaan äitiyteeni. Tunsin ajoin huutavani tyhjyyteen eikä kukaan kuullut, en saanut vastausta.
Onneksi puhuimme läheisteni kanssa siitäkin, etten koe heidän täysin käsittävän. Olen valtavan onnekas voidessamme puhua kaikesta, mutta se ei poistanut yksinäisyyden kokemustani. Pahimpina hetkinä olin tuonne tyhjyyteen eksynyt lapsi, jota kukaan ei auttanut tai tullut pelastamaan.
Äidiksi tulo oli yksi haastavimmista sekä kasvattavimmista kokemuksistani ja luonnollisesti elämäni mullistavin asia. Tyttäreni syntymä oli kauneinta, mitä olen kokenut ja aikuiselämäni vaikein koettelemus. Tänäänkin, katsoessani nyt jo kouluikäistä tytärtäni tiedän hänen kasvattaneen itseäni melkein enemmän, kuin minä häntä.
Tietenkään tyttäreni ei siitä vielä tiedä, osaan antaa hänen lapsuudelleen valtavan arvon oman kokemukseni myötä. Kerron hänelle kaiken vasta, kun hän on riittävän vanha käsittelemään näin suuria asioita.
Kuolemaa olemme kyllä käsitelleet ikätasoisesti siitä lähtien, kun hän kiinnostui siitä. Mikä helpotus hänen tielleen, sillä eihän elämästä koskaan tiedä. Sen sijaan tyttäreni tietää, että kuolema ja suru ovat elämässä väistämätöntä, luonnollinen asia. Ja vaikka muutos on ainut, josta voimme olla varmoja hän kokee silti olevansa turvassa, eikä pelkää.
Rakastamani, vielä tuntematon lapsi
Mietin välillä lasteni tulevaa ikäeroa ja pohdin, tuleeko se olemaan liian suuri heidän läheisyytensä kannalta. Minun ja veljeni välillä on vain 3 vuotta, heidän välillään tulee olemaan tuplat, vähän päälle. Siitäkin huolimatta tiedän, ettei minusta olisi ollut tähän ennen riittävää ajan kulumista.
Tiedostan myös, ettei raskauteni ole itsestään selvyys ja ikäero muuttuu yhtä mitättömäksi seikaksi kuin se onkin, pelkkä sävy. Odotamme innolla vauvan syntymää. Toinen raskauteni on ollut hyvin erilainen kuin edeltäjänsä. Odotusaikamme on ollut tyyni ja onnellinen.
Käyn yhä läpi suruani ja suren lasten menettämää mummia. Sekin on tietenkin tyttären surua, omaani. Eiväthän lapseni osaa kaivata ihmistä, jota eivät ole koskaan tunteneet. Sen oivaltaminen, siten oman surun siirtymättömyys lapsiini tuntuu kivun sijaan hyvältä. Se on myös yksi syy, minkä vuoksi olen tyytyväinen lähes 40-vuotias tuleva äiti. Olen nyt riittävän kypsä.
Syntymän ja kuoleman voimakas yhtäaikainen läsnäolo ja minuus huomioiden on ollut välttämätöntä, että aikaa äidiksi tulosta uuteen raskauteen on kulunut useita vuosia. Suruni viivästytti ylipäänsä haavettani äitiydestä, sai kyseenalaistamaan osaltani mahdollisen vanhemmuuden kokonaan.
Koen kaiken tuon nykyisin vahvuutena, vaikka prosessi olikin itsessään raskas enkä palaisi siihen mistään hinnasta. Olen juurevasti itsessäni ja vaikka horjun, en kaadu. Mikään ei ole kokemani jälkeen itsestään selvää ja arvostan elämän moninaisuutta sekä vanhemmuutta valtavasti. En kuitenkaan koe voivani elää sitä aina muiden kanssa todeksi.
Lasten näkeminen ainoana mahdollisena merkityksenä elämässä, toisaalta heidän tai muiden ihmisten varaan onnensa rakentaminen ja kiittämättömyys ahdistavat minua ja ajaudun yhä välillä yksinäisyyteen, jonka kanssa pärjään nykyisin. En janoa enää muiden ymmärrystä, vaan pyrin ymmärtämään heitä.
