Lähes jokaisessa lapsiperheessä alkaa viikkorahakyselyt viimeistään koulun alkaessa. Missä iässä viikko- tai kuukausirahaa tarvitaan vai tarvitaanko ollenkaan? Kyselimme asiasta niin koululaisilta kuin muutamalta vanhemmaltakin.
Jokainen lapsi hoksaa jossain kohtaa rahan arvon ja sen, että sillähän saa jotain kivaa. Jos perheessä on isompia sisaruksia, voivat viikko- tai kuukausirahatermit tulla tutuiksi hyvinkin pienelle. Samoin isompien lasten kanssa käydyt rahaväännöt voivat hyvinkin nostaa rahan kiinnostusastetta jo päiväkoti-ikäisen mielessä.
Kyselymme perusteella perheet voidaan raha-asioissa jakaa kolmeen ryhmään. Yhdessä perheessä lapsille maksetaan viikkorahaa, toisessa kuukausirahaa ja kolmannessa rahaa annetaan tarpeiden mukaan ilman säännönmukaisuutta. Yhdistävä tekijä on se, että usein lapset ovat aina eri mieltä saadun rahan riittävyydestä, maksuperusteista ja maksuajankohdista.
On tyypillistä, että jos joku kaveripiiristä saa vaikkapa koko lapsilisän omalle tililleen, näin haluaa myös omat muksut kotona toimittavan. Melko harvassa perheessä tämä on kuitenkaan taloudellisesti mahdollista. Ristiriitoja aiheuttavat myös lasten ja nuorten erilaiset rahankäyttötavat. Siinä, missä yhdellä säästyy kympistäkin puolet, käyttää toinen kaiken ja lainaa kavereilta lisää.
Yhtenä hyvänä nyrkkisääntönä on viikkorahan kohdalla pidetty euroa per ikävuosi. Todellisuudessa perheissä maksetaan usein tämän alle ja toisaalta paljon yli, perheen varallisuudesta riippuen. Kuukausiraha taas vertautuu melko hyvin viikkorahatasoon ollen usein 50-60 euroa kuussa. Kyselymme mukaan monissa perheissä viikkoraha alkaa kun koulukin tai viimeistään kun lapsi täyttää 10 vuotta. Kuukausirahaa maksetaan vastausten perusteella enimmäkseen yläasteikäisille ja sitä vanhemmille lapsille. Moni vanhempi on maksanut pienemmälle lapselle viikkorahaa mutta vaihtanut kuukausirahaan nuoren menojen lisäännyttyä esimerkiksi oman mopon tai muun harrastuksen myötä.
Perheissä, joissa rahaa annetaan lapsille tarpeen mukaan ja pyynnöstä, koetaan usein, että rahasta joudutaan puhumaan ja vääntämään enemmän. Malli kuitenkin sopii varmasti osalle perheistä. Nuorilta kysyttäessä ihan parasta olisi jos rahaa saisi koska vaan haluaa. Mieluiten tilille suoraan jos on jo pankkikortti käytössä tai sitten sileinä seteleinä käteen.
”Yhtenä hyvänä nyrkkisääntönä on viikkorahan kohdalla pidetty euroa per ikävuosi.”
Oli rahan antotapa mikä tahansa, lapselle ja nuorelle olisi hyvä perustella miksi rahaa saa tai ei saa. Raha on yksi suurimmista eriarvoistamistekijöistä ja voi erityisesti vanhempien lasten kohdalla nousta kaveripiirissä todelliseksi ongelmaksi. Jos vähävaraisemman perheen nuori pyörii varakkaassa seurassa, voi kateus toisten varallisuudesta nousta ongelmaksi. Silloin asiaa auttaa ainakin se, että kotona on puhuttu raha-asioista suoraan.
Monissa perheissä viikko- ja kuukausirahaan nivotaan myös vastuita, joiden hoitamisen myötä rahan saa. Eräässä perheessä viikkorahan perusteena on oman huoneen viikkosiivous sekä perheen koiran lenkittäminen sovittuina ajankohtina. Toisessa perheessä kuukausirahan saa kun koulumenestys on edellytetyllä tasolla ja tietyt kotityöt hoituvat. Yhdelle perheelle sopii yksi malli ja toiselle toinen. Pääasia on, että rahaan liittyvät säännöt sovitaan yhdessä perheen kesken ja niistä pidetään kiinni. Näin lapsi oppii jo pienestä pitäen arvostamaan rahaa ja ymmärtää paremmin sen, ettei raha kasva niissä tunnetuissa puissa.
Raha voi myös toimia erinomaisena motivointikeinona jos jälkikasvu on motivoituvaa sorttia. Tiedämme, että kesäisin monen omakotitalon nurmikko lyhenee perheen teinin kesähommana, josta saa sitten taskurahaa. Se, että sisältyykö se silloin viikko- tai kuukausirahaan vai onko ylimääräistä tuloa, on jokaisen perheen oma asia.
Oli perheen rahapolitiikka mikä hyvänsä, tärkeintä on, että siinä on jokin johdonmukaisuus ja tasa-arvo kaikkien lasten kesken. Mukavaa on, jos lapsi sitten pääsee välillä käyttämään omaa rahaa vaikka kauppareissulla. Varsinkin pienen ihmisen mairea hymy itsemaksetun tikkarin kohdalla on usein unohtumaton.
Teksti: Jenni Ruotsalo