Lastenohjelmissa oikean ja väärän tunnistaminen on helppoa. ”Pahikset” usein jopa näyttävät pahoilta, ja ”hyvikset” hyviltä. Miksi taito joiltakin unohtuu vanhempana?
Kun aikuisena katsoo vierestä pientä lasta, joka tuijottaa silmät säihkyen lempi lastenohjelmaansa, mielessä käy kuinka nerokasta on opettaa lapselle oikean ja väärän ero piirrettyjen avulla. Kun lapselta kyselee ohjelmaan tai hahmoihin liittyviä asioita, käy täysin selväksi, että lapsi tietää mikä tarinassa on oikein ja mikä väärin. Jos lapselta kysyy, kuinka hän toimisi tarinassa, hän lähestulkoon aina vastaa haluavansa toimia kuin tarinan hyvä sankari.
”Piirretyt-opetusmetodi” toimii siis erinomaisesti lapsuudessa. Miksi kuitenkin moni aikuinen myöhemmässä elämässään toimii päinvastaisilla tavoilla? Usein kuulee puhuttavan, että aikuisten yhteiskunta on niin kyyninen, että siellä selviytyäkseen on pakko “toimia maassa maan tavalla” ja välillä tehdä väärin. Silti tuntuu surulliselta, että joiltakin aikuisilta tuntuu karisevan vuosien myötä paljon lapsena saatua arvokasta oppia.
Tarinat ovat loistavia opettajia
Tarinoiden kertominen on aina kuulunut ihmisen oppimisarsenaaliin. Tarinoista opitaan monia tärkeitä asioita. Lasten tarinat ovat korostetun mustavalkoisia, jotta esimerkiksi oikean ja väärän ero tulisi täysin selväksi. Aikuisten maailmassa asiat eivät usein ole niin mustavalkoisia. Kuitenkin usein kun seuraa aikuisten ihmisten toimintaa, herää ihmetys siitä, miten ihminen ei ymmärrä, että hänen toimintansa on yksiselitteisesti väärin?
Miksi niin moni aikuinen kiusaa muita?
Eräs esimerkki on nettikiusaaminen. Kun katsoo monia keskustelupalstoja, tuntuu usein uskomattomalta ajatella, että viestien takaa löytyy aikuisia ihmisiä. Monet viestit, joissa haukutaan avoimesti muita ihmisiä usein todella törkeään sävyyn, vaikuttavat teini-ikäisten koulukiusaajien kirjoittamilta. Silti asiayhteyksistä ja viestien muusta sisällöstä käy selväksi, että kyseessä mitä luultavimmin ei ole teini, vaan jo elämää nähnyt ihminen, joka kuitenkin huutaa ja haukkuu netissä kuin keskenkasvuinen. Jos vanhemmat itse käyttäytyvät huonosti, kuinka he voivat odottaa lapsensa oppivan käyttäytymään paremmin?
Toki aina on selittäviä tekijöitä. Vanhemmalle itselleen on voinut käydä elämässä asioita, jotka ovat kyynistäneet häntä. Huonosti käyttäytyvää ihmistä voi aina ymmärtää, mutta silti ei tarvitse hyväksyä huonoa käytöstä.
Sitä usein miettii, minkälainen ihminen löytyy netissä raivokkaasti muita haukkuvan ja kiusaavan nimimerkin takaa. Jos nimimerkit äkkiä riisuttaisi pois ja todelliset identiteetit paljastettaisi, kuinka noloksi moni ihminen tuntisi itsensä. Tässä kohtaa herää kysymys, olisiko kuitenkin mahdollista käyttäytyä siten, että voisi selkä suorassa seistä kaikkien sanomistensa takana siinäkin tapauksessa, että todellinen henkilöllisyys paljastuisi?
