Sillä aikaa, kun luokkakaverit bilettivät ja paras ystäväni kävi heppatallilla, minä vietin nuoruuttani huolehtimalla pikkusiskosta ja kodista. Perheeseemme oli nimittäin syntynyt vauva (iltatähti) ja äitini oli sairastunut. Olin tuolloin 14-vuotias.
Perheeseemme kuului äiti, isä ja minun nuoremmat sisarukset eli veli, keskimmäinen sisko ja perheemme ”iltatähti”. Äitini sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen, eikä kyennyt yksin huolehtimaan vauvasta ja kodista, isän oltua töissä pitkiä päiviä. Äiti sanoi etten pääse heppatallille, koska hänkään ei pääse minnekään. Minusta se oli epäreilua. Olin hänen vanhin lapsi ja elin ainutlaatuista nuoruusaikaani, eikä vauva ollut minun valintani.
Äitini masennuksen siemenet oli kylvetty jo hänen lapsuudessaan. Äitini koki olevansa perheensä mustalammas, jota ei erityisherkkänä lapsena tuohon aikaan ymmärretty. Hänellä oli huono itsetunto, mitä pahensi aivan erilainen ja ymmärtämätön aviomies sekä epäterveet ystävyyssuhteet. Oli oikeastaan vain ajan kysymys, milloin masennus puhkeaa. Perheen vanhimpana lapsena ja isän oltua paljon töissä, vastuu vauvan ja kodinhoidosta sysättiin minulle. Yöt sain nukkua, mutta päivisin hoidin vauvaa ja kotia koulunkäynnin lisäksi. Jouduin olemaan sen takia välillä pois koulustakin. Yhdeksännellä luokalla minulla oli kovat paineet saada hyvä todistus jatko-opintoja ajatellen, mutta väsyin kaiken keskellä. Niinpä jouduin luovuttamaan koulutehtävien suhteen.
Minulle puhkesi kotona liian suuren vastuutaakan ja äidin käytöksen takia myös masennus, mutta sitä ei kukaan huomannut. Olin näkymätön. Riitti, että minusta oli hyötyä ja hoidin velvollisuudet. Isä pakeni tilannetta töihin, eikä tiennyt kaikkea. Hän ei tiennyt äidin olevan minulle ilkeä. Kerroin sen hänelle vasta äskettäin, eikä hän tavallaan ollut yllättynyt, koska äiti tekee sitä samaa hänelle: vie kaikki rahat ja sanoo, ettei hänkään pääse minnekään.
Mutta sitten tutustuin erääseen poikaan parin sadan kilometrin päästä kotoa, yhdessä ainoassa tapahtumassa, johon olin ihme kyllä päässyt. Sitä ennen minun oli tosin pitänyt olla kuukauden päivät erityisen ahkera ja mielistellä äitiä kaikin tavoin. Poikaystävä oli pääsylippuni pois kotoa. Ihastuksen voimin uskalsin alkaa vaatimaan vapauksia. Vanhempanikin taisivat silloin vihdoinkin havahtua siihen, että olin nuori ja itsenäistymässä heistä pian.
Lopulta kyllästyin ja muutin kotoa kauas pois
Eräänä päivänä, poikaystäväni rohkaisemana, kysyin isältä lupaa muuttaa pois kotoa. Olin tuolloin 16-vuotias. Ihmeekseni sain isän siunauksen asialle. Luultavasti siksi, koska lähdin opiskelemaan raamattukouluun. Isäni oli nimittäin uskovainen mies ja uskoi asian olevan Jumalan tahto. Äidin kanssa en edes neuvotellut asiasta. Isä oli perheen pää, joten äiti teki aina, kuten isä päätti. Muuttoni jälkeen havahduin siihen, että kärsin monenlaisista mielenterveysongelmista, kuten masennuksesta, ahdistuksesta ja pakko-ajatuksista. En osannut kuitenkaan hakea niihin apua, koska luotin siihen, että Jumala parantaa minut.
Kävin läpi lapsuusajan ja viime vuosien tapahtumia ja olin todella rikki. Luin paljon itsehoito-oppaita ja rukoilin apua. Osittain sainkin käsiteltyä joitakin asioita, mutta eniten mielessäni kummitteli se, että olin jättänyt pikkusiskoni äidin hoiviin. Olisin halunnut hänet luokseni asumaan, mutta tiesin ettei se olisi alaikäisenä mahdollista. Uskon, että pikkusiskolleni on jäänyt tapahtuneesta vahva hylätyksi tulemisen kokemus ja kannan siitä edelleen syyllisyyttä. Mutta, jos olisin jäänyt kotiin yhtään pidemmäksi aikaa asumaan, niin olisin masentunut erittäin vakavasti. Silloin minusta ei olisi ollut siskollekaan apua.
