Vauvavuosi oli kamalinta mitä olen kokenut
Koin jääväni sairaalassa aivan yksin. Vajoamiseni pimeään, josta pääsin onneksi jaloilleni, alkoi heti äidiksi tultuani. En löydä edelleenkään sanoja sille, miltä koin. Ja jos ei ole sanoja, on hyvin vaikeaa tulla ymmärretyksi. Etäännyin ja vajosin nopeasti jonnekin, minne en toivo koskaan enää päätyväni.
Ensimmäiset muistikuvani, joita on huomattavan vähän, liittyvät imetykseen. Olin aivan hukassa ja ahdistunut, johon sairaalan väki ei osannut suhtautua jälkikäteen mietittyäni lainkaan tukeakseen minua. Muistan yhä ristitulen kammottavuuden avuttomuuden tunteen ja ammattilaisten painostuksen välissä.
Miten voi olla mahdollista, etteivät he huomanneet ja huomioineet tilaani, pyrkineet kohottamaan tunnelmaa alas painamisen sijaan. Itse synnytys oli kokemuksena hyvä, mutta sairaalassa olo aikamme todella traumaattinen. Huomaan kehoni reagoivan yhä miettiessäni tuota aikaa.
Kotiutumisen muista myös. Helpottavan tunteen ja toiveikkuuden kauhun katoamisesta. Toisin kuitenkin kävi. Luulen, muistamatta kunnolla, alun olleen kaikille tuttua väsymyksen ja hormonien sekamelskaa. Sitä mikä asiaan kuuluu, mutta mistä ei mitään tiedä ennen kuin sen on itse kokenut.
Yksinäisyydestä yhteyteen, omaksi itsekseni
Kauhu palasi hiljalleen jäädessämme vauvan kanssa kahden. Yksinäisyyden, avuttomuuden ja hädän mielentilaan riitti se, että mieheni lähti käymään kaupassa tai hoitamaan asioita. Pahin alkoi, kun hän palasi töihin.
Toimin kuin robotti. En muista ajasta paljoakaan. On hämmentävää miettiä, miten hyvin vauvan kanssa pärjäsin siihen nähden, millainen sisäinen maailmani tuolloin oli. Selviytymisen ja mykkyyteni vuoksi miehelläni ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä kävin läpi.
Arjen tukiverkot ovat vähissä, kun läheiset asuvat etäällä. Se teki elämästämme entistä haastavamman. Pyysin joskus apua Mannerheimin Lastensuojeluliiton kautta, mutta ei se ollut sama. Vieraan ihmisen läsnäolo oli oikeastaan isompi haaste, kuin miehen työpäivistä yksin selviäminen.
Läheiset olivat tietenkin iloa ja onnea täynnä käydessään, olettaen meidänkin kokevan syntymä niin. Todellisuudessa oma oloni, josta en osannut kertoa heijastui tietenkin parisuhteeseemme etäisyyteni vuoksi. Oli todella raskasta ottaa vieraita vastaan tilanteen kaoottisuuden vuoksi ja samaan aikaan ihanaa, kun ei tarvinnut olla yksin.
Sisareni huomasi huonovointisuuteni pian ja on yrittänyt olla parhaansa mukaan tukenani. Jossain vaiheessa oloni koheni, muuttui hiljalleen paremmaksi. Nykyään en itke kauhun tilasta käsin vaan aidon rakkauden, jota taaperoamme kohtaan viimein tunnen. Olemme alkaneet läpikäydä kokemaamme vähitellen mieheni kanssa, vaikka vaikeaa se on sanattomuuteni vuoksi.
