Jos kadulla maassa näkyy pudonneena pieni pehmolelu, sitä aina ajattelee surullisena, kuinka onnettomaksi lelun pieni omistaja luultavasti tulee, kun huomaa lelun kadonneen. Pehmolelu on monen lapsen maailman jos ei nyt ihan keskipiste, niin aika lähellä sitä.
Oma rakas lelu on tärkeä turva kun jännittää ja ihana ystävä, kun on hauskaa ja meno päällä. Tätä pientä tärkeää asiaa ei ehkä aina osaa arvostaa, ennen kuin itse saa lapsia ja voi päivittäin seurata, kuinka suurella rakkaudella pieni ihminen leluaan hoitaa ja hoivaa.
Mutta onko pehmolelu tärkeä kaikille lapsille? Vai onko joukossa heitäkin, jotka elävät läpi lapsuutensa koskaan kiintymättä pehmoiseen turvakaveriin?
Oma rakkain leluni oli pehmokoira, jota raahasin remmissä pihalla pitkin asfalttia, joka hiljalleen tuhosi lelun alaosan. Toinen rakas lelu oli pieni klipillä puseroon kiinnitettävä pehmeä Karvinen. Muistan, kuinka varsinkin Karvinen oli saatava mukaan ihan kaikkialle. Jos se joskus oli unohtunut kotiin ja havaitsin asian, nousi sellainen metakka, että vanhempien oli pakko kääntyä hakemaan lelua. Näin minulle ainakin on kerrottu, eikä ole mitään syytä olla uskomatta, että juuri näin asia on ollut.
Jossain vaiheessa Karvinen alkoi olla niin huonossa kunnossa, että esimerkiksi sen kanssa yhdessä nukkuminen ei välttämättä tainnut enää olla niin terveellistä, mutta se ei menoa haitannut. Homettakin siinä saattoi jo olla ainakin pienenpieniä hitusia, olihan se ollut mukana joka paikassa, sateessa ja paisteessa. Mutta silti se oli saatava sänkyyn mukaan, muuten ei uni tullut.
Se kaikkein rakkain lelu voi olla on hurjan tärkeä osa lapsuutta. Karvinen tuntui paljon enemmältä kuin pala kangasta ja muovia. Se tuntui olevan oma persoonansa. Juttelin sille ja halusin, että sille tehdään samat asiat kuin minulle. Jos minulta pestiin hampaat, Karviseltakin piti pestä. Jos minulle luettiin iltasatu, Karvinen oli tyynyllä vieressäni kuuntelemassa. Jos yöllä heräsin peloissani, ensimmäisenä piti löytää Karvinen jostain rullalla olevien lakanoiden uumenista. Jos sitä ei heti löytynyt, alkoi hirvittävä huuto ja vanhemmat ryntäsivät paniikissa paikalle katsomaan, olenko tipahtanut sängystä. Kuulostaako tutulta?
En ole vielä kuullut lapsesta, jolle pehmolelu ei olisi tärkeä, mutta toisaalta tunnen vain häviävän pienen murto-osan kaikista maailman lapsista. Kenties löytyy heitäkin, joille pehmolelu ei merkitse niin paljon? Onko teidän perheessänne ehkä tällainen pieni ihmisenalku?
Muistatko vielä oman rakkaimman pehmolelusi?
