Ruuhkavuodet.fi haastatteli uhmaikäisen lapsen äitiä, jonka poika ei todellakaan epäile ilmaista, miltä hänestä tuntuu tai miten tämän ja kaikkien muidenkin asioiden kuuluisi olla. Virheistä saa rangaistukseksi armotonta huutoa – tämä äiti siis.
”Ensimmäinen lapseni täyttää tänä syksynä 2 vuotta. Uhmaiän ja itsenäistymisen oireita on ollut jostain puolentoista vuoden ikäisestä lähtien ja koko ajan voimistuvissa määrin. Vahva on herralla tahto!
Lapseni mielestä todella monta asiaa voi nykyisin tehdä väärin, vaikka sama tapa olisi juuri vielä edellisenä päivänä ollut se ainoa oikea keino hoitaa koko asia. Esimerkiksi banaanin pitää joinain päivinä olla siivutettuna lautaselle, toisena se taas pitää saada kokonaisena itse kuorittavaksi. Ongelmia aiheuttavat myös viinirypäleet, koska välillä niiden täytyy olla eroteltuina, kun taas välillä herra haluaa ottaa jokaisen rypäleen itse irti tertusta.
Kun jokin menee (taas) väärin, seuraa siitä kunnon kiukkukohtaus. Sitten heittäydytään dramaattisesti maahan, mutta toisaalta unohdetaan koko kiukunaihe ja kohtaus yhtä nopeasti kuin se on alkanutkin. Nämä tilanteet liittyvät useimmiten siihen, että häneltä joutuu kieltämään jotakin tai sanomaan hänelle ”ei”. Olen yhä enemmän yrittänyt sanottaa hänelle, mikä mikin tunnetila on ja miksi jokin asia vaikkapa kielletään, että ei sanottaisi vain ”ei”, vaan selitettäisiin asia, sen syy ja seuraukset.
Hiton sukat
Luin äskettäin jonkun lehtijutun, jossa sanottiin, että vaikka lapsen uhmaikä onkin vanhemmalle liki sietämätöntä, on tämä kaikki silti todella tärkeää lapsen kehitykselle. Siksi ajattelen, että äitinä minun on vain osattava suhtautua uhmaan, vaikka se joskus hankalaa onkin. Noin pieni lapsi ei osaa vielä sanoittaa tunteitaan, minkä vuoksi kaikki purkautuu ulos samalla tapaa. Meidän tapauksessa monesti myrskyisinä raivokohtauksina.
Joskus, kun itse tulee töistä väsyneenä ja hakee toisen päiväkodista, ja ensimmäiset puoli tuntia on ihan pelkkää huutoa, koska lapsi ei osaa kertoa muulla tapaa, että on ollut äitiä ikävä, niin kieltämättä tulee mieleen huutaa, että apua, voiko tämän vielä palauttaa johonkin.
Esimerkkinä hänen oikuistaan mainittakoon, että lapseni ei ole koskaan tykännyt sukista. En tiedä, mistä se johtuu, koska esimerkiksi vaatteiden pesulaput eivät häiritse häntä ollenkaan. Noh, ne sukat on usein pakko saada pois esimerkiksi autossa. Yksi päivä olin ratissa ajamassa moottoritiellä, kun lapsi halusi taas sukat pois. Eihän siinä voinut alkaa ajaessa riisua häneltä mitään kenkiä jalasta, joten kauhea raivo ja huutohan siitä tuli.
Lapseni ymmärtää onneksi joka päivä enemmän ja enemmän puhetta, joskin hänellä on kyllä ihan omakin tyylinsä saada tahtonsa läpi. Kun hän haluaa, että äiti tulee katsomaan jotakin, tulee hän luokseni, ja sanoo ”mennään”. Jos tämä ei heti tehoa, tulee hän luokseni uudestaan, sanoo uusiksi ”mennään” ja alkaa saman tien jo työntää minua selästä. Mikäli käy niin, että sana ei vieläkään kuulu, päräyttää hän saman viestin ilmoille huutamalla ja kiljumalla ihan täysillä.
Välillä lapseni uhmakohtaukset naurattavat, välillä tekisi mieli vain itkeä. Omiin tunnetiloihin ja reaktioihin vaikuttaa todella paljon oma jaksaminen. Olen miettinyt todella paljon yksinhuoltajaperheitä, joissa vanhempi ei saa koskaan mitään taukoa. Olen itse käytännössä yksinhuoltaja aina puolet viikosta.
Pakoon ei pääse vessaankaan
Välillä näin vanhempana on hankalaa, kun miettii kaiken maailman ohjeita ja opasteita, joita kasvatukseen ja vanhemmuuteen liittyy. Kasvatustapoja on monia, ja kaikista neuvoista voi varmaan poimia hyviä ideoita, mutta mitään metodeja ei voi mielestäni suoraan kopioida ihan kokonaan – muuten arjesta tulee nopeasti epäaitoa, eikä moinen tyyli kestä kuitenkaan kauaa, koska se ei tule omasta itsestä.
Entisaikaan raskaan työpäivän jälkeen en pystynyt kotiin päästyäni puhumaan ensimmäiseen puoleen tuntiin sanaakaan kenellekään, vaan vetäydyin hetkeksi omiin oloihini rauhoittumaan. Nykyisin se ei enää onnistu – on vain pakko jaksaa, vaikka monesti haluaisinkin vain karata huoneeseeni ja vetää oven perässäni kiinni.
Elämme lapseni kanssa nyt äiti-vaihetta, eli jälkikasvuni seuraa minua vessaankin. Hän on myös erittäin mustasukkainen koiristamme, ja änkeää aina tilalle koirien paikalle, jos eläimet pyrkivät vaikka syliini. Hän osaa myös todella terhakasti huutaa koirillemme ”ei”, jos ne yhtään yrittävän lähelle hänen äitiään. Sehän on pojan mielestä yksin hänen paikkansa.
Uhmaikäisen kanssa pärjää parhaiten, kun ei itse hermostu, antaa lapselleen tilaa ilmaista tunteensa ja on lähellä, että lapsi voi hakea turvaa omasta vanhemmastaan, kuten vaikkapa sylistä. Lasta ei saa jättää yksin uhmakohtauksen kanssa, koska silloin lapsi ajattelee, että tunteiden ilmaisemisessa on jotain väärää. Esimerkiksi huomion kääntäminen johonkin muuhun mielenkiintoiseen toimii usein hyvin.”
– Äiti, 37 v.
Teksti ja haastattelu: Petra
