Kuulen usein asiakkailtani ja isoisältäni maailmasta, jota en koe enää muutoin kuin heidän puheissaan olevan. Mietin usein millaisen lapsuuden he ovat eläneet, miten se on vaikuttanut heihin ja kuinka se näkyy ikäisissäni. Millaisia vanhempia itse tässä ajassa olemme?
Istuin veteraanin kanssa hänen keittiönpöytänsä ääressä ja katselimme ulos. Puhuin kummilapsestani samaan aikaan, kun naapurit tulivat kotiin ja veteraani alkoi kertoa heistä. Ajauduimme keskusteluun, jonka luonne yllätti minut täysin. Jäädyin. Seurasimme isän ja lasten kotiin tuloa. Veteraani painotti, kuinka väärin eroaminen on. Ettei se ole edes vaihtoehto, jos on lapsia. Naapurit olivat tehneet virheen, kun lasten äiti muutti pois. Huomautin, että kummilapseni on itseasiassa oman sisarpuoleni poika.
Veteraani käänsi katseensa minuun ja kysyi olettaen äitimme olevan sama ja isämme eri. Ilmapiiri hämmensi minut täysin. Puheemme olivat aina aiemmin kohdanneet poikkeavista näkökulmista huolimatta. En saanut sanottua muuta kuin ettei kumpikaan vanhemmistamme ole yhteinen. Mietin, kuinka joku kehtaa olettaa noin tietämättä perheeni ankeasta tilasta ennen eroa, nykyisin niin äidin kuin isänkin osalta paremmasta tai sisarpuoleni toisen vanhemman kuolemasta. Nielin hetken kyyneleitä ja sen sijaan, että olisin kysynyt, vaihdoin puheenaiheen pihan pikkulintuihin.
Rumaa ja kaunista
Menimme äitini ja hänen miesystävänsä luo iltakylään samana päivänä. Katsoimme uutisia ja äitini kommentoi tapansa mukaan uutisankkurin asu- ja meikkivalintoja. Havahduin, kuinka normaalia se minulle oli. Kiinnitin siihen ensimmäistä kertaa huomiota. Vähiten surin uutisankkurin puolesta, vaikka ikävältä sekin tuntui. Mietin, millaisen arvioinnin alla äitini on kasvanut. Minkä varaan hänen omanarvontuntonsa on rakentunut, enkä ihmetellyt yhtäkkiä enää omani heikkoutta. Teki mieli halata häntä, mutta niin ei ole tapana.
Ikäisiini sisäänrakentunut arvostelun ja tuomitsemisen mekanismi ei näyttäytynyt enää samanlaisena mysteerinä. Se, miksi ikävä puhe tuntuu olevan kauniita sanoja tai hyvän puhumista huomattavasti yleisempää. Olemme äitini kanssa etäisiä. Ikävää on siis sekin, että oivallus jää omakseni emmekä voi keskustella siitä kahden, vaikka haluaisin. Lapseni voin onneksi pyrkiä säästämään kyseisen asenteen omaksumiselta, kasvattaa heidät näkemään muut arvostelematta ja tuomitsematta.
