Opin itse rajoistani ja sanomaan ”ei” vasta aikuisena. Luulen, että olin sen vuoksi niin iloinen ja onnellinen lapseni puolesta hänen tahtonsa herätessä. Pyrin kehumaan ja kannustamaan lastani aina, kun hän ilmaisee rajojaan tai mielipiteensä. Haluan, että hän saa kokemuksen rajojensa kunnioittamisesta alusta saakka ja oppii tunnistamaan ja ilmaisemaan rajansa pienestä pitäen.
En tarkoita, että lapseni saisi määrätä tai olla pomona kotonamme. Tiedostan sen olevan nurinkurista ja lapselle turvaton tila. Pidän lapsen tahtoa silti valtavan arvokkaana ja odotan innolla, että saan kuulla yhä enemmän ja ymmärrettävämmin hänen tunteistaan, ajatuksistaan ja mielipiteistään. Niistä, joita en itse voi sanella ja jotka voivat poiketa omistani paljonkin.
Liikutuin ensimmäiset kerrat, kun lapsi itse jotain tahtoi tai imaisi selkeästi rajojaan suhteessa siihen, miten olimme askareet vain minun tavallani hoitamassa. Sovimme ensimmäisiä kertoja yhteisistä pelisäännöistä. Uhma loppui heti, kun hänkin tuli tilanteissa kuulluksi ja sai vaikuttaa itseään koskevaan toimeen.
Kieltämättä yhteiselo oli huomattavasti helpompaa ennen toista tahtoa, kun asiat sujuivat vain omalla tavallani. En usko kenenkään säästyvän turhauttavilta ja kiukun sekaisilta hetkiltä, mutta uskon niiden vähenevän, kun lapsen pyrkii pitämään itsen rinnalla tasa-arvoisena. Toki vähemmin valtuuksin. Selkeää on sekin, että usein hän kaipaa vain rajoja. Aikuisten asettamana vielä pitkään.
Omat rajat ylittyvät toisinaan varmasti jokaisella aikuisellakin ja läsnäolon tai rauhallisen sanoittamisen sijaan tulee korottaneeksi ääntään. Toivottavasti se ei ole kuitenkaan kenenkään ensireaktio ja jos on, ymmärtää nojautua ulkopuoliseen tukeen toimiakseen toisin.
Olen huomannut lapseni oppineen pyytämään oma-aloitteisesti anteeksi. Uskon sen johtuvan juuri äänen korottamisistani, joita olen pyytänyt lapseltani itse anteeksi. Nykyään liikutun heränneen tahdon sijaan siitä, kun hän osaa pyytää vilpittömästi muilta anteeksi, jos siihen on syytä. Pienten mielipiteen jyrkkyys on myös usein huvittavaa aikuisen perspektiivistä. Olen kuitenkin tarkkana, ettei lapseni koe nauramista itsensä vähättelynä tai pilkallisena. Pyrin sanoittamaan sen, mikä minua huvittaa. Nauramaan lapsen kanssa, en hänelle.
Tiedän, etten ole ainut arvottomuuden, rajattomuuden ja rajojen asettamisen kanssa aikuisuuteen saakka kamppaillut. Uskon omien haasteiden voivan auttaa panostamaan asioihin, jotka mahdollistavat omalle lapselle toisenlaiset lähtökohdat. Juuret, joihin kiinnittyneenä on helpompi arvostaa itseään ja muita.
