Olemme miettineet usein, miten sisaruksen sairastaminen vaikuttaa toiseen lapseemme. Sairaus määrittää perheemme elämän ja pelkään, että emme riitä molemmille lapsille heidän ansaitsemallaan tavalla. Sairauden luoma huoli ja hoitoon keskittyminen haukkaavat vanhemmuudesta niin suuren osan, etten voi välttyä ajatukselta esikoisen vaille jäämisestä.
Pelon, huolen ja riittämättömyyden tunteen puristuksessa terveen lapsen tilanteen pohtimisen luoma syyllisyys tuntuu musertavalta. Tietenkin lapsi on ollut reipas ja sopeutunut tilanteeseen kenties paremmin kuin me kumppanini kanssa. Ahdistavinta onkin miettiä pitkän aikavälin vaikutuksia.
Sairauden varjossa, toiveikkaana valoisammasta
Sen tiedostaminen, miten kauan aikaa on kulunut, että tilannetta on pystynyt edes pohtimaan muuten kuin sairauden tai sairaan lapsen kannalta ei tee pohdinnasta helppoa. En voi olla muistelematta erään kaverini avautumista aikoinaan siitä, kuinka varjoon hän koki jääneensä monisairaan sisarensa rinnalla.
Ymmärrämme, että kriisi ottaa osansa ja voihan pohdinnan nähdä kai positiivisessakin valossa, tilanne on edennyt, emmekä elä enää hälyttävintä hetkeä. Alamme ehkä riittääkin vanhempina, toivottavasti tulevaisuudessa myös kumppaneina ja ihmisinä muuhunkin. Miten ikävä onkaan sitä ihan tavallista ja tylsää arkea. En enää koskaan nimittäisi hetkiä niin, jos saisimme vain palata niihin.
Vaikka jossittelu on turhaa ja typerää, sekin on kai viesti akuuteimman ohittamisesta, surukin saa viimein tilaa. Tuntuu, että olen ainakin itse itkenyt tähän saakka lähinnä pelon ja hädän vuoksi. Onneksi on ammattilaisten apu. Toivottavasti paremmat ajat ovat edessämme ja riittäisimme sisaruksille tasapuolisesti heidän tarpeidensa mukaan, ehkä vielä jonain päivänä myös toisillemme ja lähipiirillemmekin.
