Olemmeko me nykyaikuiset nähneet liian pelottavia piirrettyjä liian nuorena? Prinsessa Ruususen Pahatar muiden “pahisten” joukossa vetää lapsen silmissä vertoja modernien kauhuelokuvien hirviöille. Minkä ikäisille uskaltaa näyttää pelottavia ja surullisia klassikkopiirrettyjä?
Moni vanhempi ei malta odottaa, että voi näyttää omat lapsuuden rakkaimmat piirretyt elokuvat omille lapsilleen. Iltaan ollaan valmistauduttu huolella, herkut ovat valmiina pöydällä ja koko perhe kodikkaasti viltin alla sohvalla. Vanhempi painaa innoissaan playta ja elokuva alkaa.
Alku sujui erinomaisesti. Lapsi katsoo innoissaan uusia hahmoja, jotka vaikuttavat jännittäviltä ja erilaisilta verrattuna Pipsa Possuun, Roi ja Roska-autoon, Ryhmä Hauhun ja vastaaviin “pienten lasten” sarjoihin. Vanhemmat myhäilevät tyytyväisinä, eläen uudestaan omia lapsuuden parhaimpia hetkiään. Idylli jatkuu aina siihen asti, kunnes tarinan ensimmäinen kunnon “pahis” ilmaantuu ruudulle.
Vanhemman nostalgisen nautintohetken keskeyttää vierestä kuuluva itku ja vaikerrus lapsen pyytäessä silmiään peittäen, että elokuva sammutetaan. Vanhemman maanittelu, rohkaisu ja turvallisen kainalon tarjoaminen ei auta. Elokuvailta Prinsessa Ruususen, Punahilkan, Peter Panin tai Leijonakuninkaan parissa vaihtuu tuttuun ja turvalliseen Pipsa Possuun. Lapsen lopulta mentyä nukkumaan vanhempi saattaa itseään lohduttaakseen katsoa klassikkopiirretyn loppuun.
Monesti kuulee vanhempien kertovan, että heillä yritettiin aloittaa jonkun tietyn piirretyn katsomista, mutta ilo päättyi lyhyeen, kun vastaan tuli jokin lapselle liian pelottava hahmo. Kun nyt aikuisen silmin katsomme monia klassikkopiirrettyjen hahmoja, on pakko myöntää, että kyllähän ne varsin pelottavilta näyttävät varsinkin pienen lapsen silmään. Kenties aika on kullannut muistot tässäkin kohtaa, eikä aikuinen enää miellä hahmoja samalla lailla pelottaviksi kuin lapsi.
Muistan, kun ensimmäisen kerran näin Prinsessa Ruususen Pahattaren alkuperäisessä Disneyn piirretyssä. Näin painajaisia pitkään sen jälkeen ja minulle jäi pysyvä pelko naispuolisia “paholaishahmoja” kohtaan. Aikuisenakin kun katson kauhuelokuvia, naispuoliset pelottavat hahmot tuntuvat paljon hirvittävämmiltä kuin miespuoliset. Epäilys on vahva, että tämä juontaa juurensa lapsuudesta.
Monissa klassikkopiirretyissä myös tulee eteen hyvinkin surullisia tilanteita, joita pieni lapsi ei välttämättä vielä osaa käsitellä. Esimerkiksi Leijonakuninkaassa Mufasan kuolema tuo kyyneleet usein vanhempienkin silmiin. Pieneen lapseen tämänkaltaisilla kohtauksilla on usein hyvin voimakas vaikutus.
Toki lasta ei voi varjella ikuisesti. Jossain vaiheessa lapsen on pakko oppia kohtaamaan ja käsittelemään surullisia ja pelottavia asioita. Kannattaa kuitenkin huolehtia siitä, ettei tämä tapahdu liian nuorena. Jäljet eivät kenties näy ulospäin, mutta liian nuorena nähdyt pelottavat elokuvat voivat jättää arven lapsen mieleen aikuisuuteen asti. Kannattaakin siis kärsivällisesti odottaa oikeaa hetkeä, jolloin nostalgisen elokuvaillan sen kaikkein ihanimman klassikkopiirretyn parissa voi järjestää niin, että koko perhe voi katsoa elokuvan loppuun asti pelkäämättä.
