Olen aina kokenut olevani perheeni ”musta lammas”, koska en ole kuin muut sisarukset ja täyttänyt vanhempieni odotuksia. Avioliitossa tilanne ei ole sen parempi miehen kanssa, joka on vastakohtani. Tajusin vasta oltuani pitkään masentunut, että olen erityisherkkä ja siksi ihmiset eivät ole ymmärtäneet minua. Masennukseen sairastuminen on vain pahentanut tilannetta.
Synnyin kuusihenkiseen perheeseen maalle. Olen neljästä sisaruksesta toiseksi nuorin. Olen luonteeltani hiljainen, ujo ja herkkä sekä hyvin erilainen muihin sisaruksiini verraten. En pärjännyt koulussa, kuten sisarukseni ja se aiheutti minulle paineita ja huonommuuden tunnetta. Olin kateellinen erityisesti vanhimmalle siskolle, koska tämä oli rohkea, pärjäsi koulussa sekä täytti vanhempien odotukset.
Vanhempien mielestä opiskelu ja etenkin työ oli elämässä tärkeintä. Se tuotiin ilmi kaikin tavoin. Heillä itsellään oli maatila, eikä heillä ollut aikoinaan mahdollisuutta opiskella. Mutta töitä he tekivät senkin edestä. Minulla oli huono itsetunto enkä oikein tiennyt mitä elämältäni haluaisin ja mihin minusta olisi. Niinpä hain peruskoulun jälkeen kouluttautumaan keittiöapulaiseksi, mikä tuntui turvalliselta valinnalta.
Opiskelujen jälkeen, työpaikalla minua kiusattiin hitauteni ja hiljaisuuteni takia. Huono itsetunto ja epävarmuuteni teki myös työnteosta mahdotonta. Niinpä olin iloinen saatuani tietää olevani 19-vuotiaana yllätyksekseni raskaana. Se toi elämääni merkityksellisyyden tunnetta ja ensimmäistä kertaa myös vanhempani ilahtuivat minusta. Olihan tuleva lapsi heidän ensimmäinen lapsenlapsensa.
Onneton parisuhde ja masennuksen puhkeaminen
Menimme lapsen isän kanssa naimisiin ja vuokrasimme omakotitalon. Hän oli alkoholiin menevä duunari ja täydellinen vastakohtani. Hän oli rohkea, yltiösosiaalinen ja hyvin nopea liikkeissään. Hän oli suurperheessä tottunut kovaan työntekoon pienestä pitäen. Hän ei osallistunut juurikaan lapsen hoitoon ja kotityötkin olivat hänen mielestään naisten hommia. Hän teki duunarina monenlaista työtä ja viikonloput joi runsaasti.
Silti meille siunaantui onnettomassa parisuhteessa kolme lasta, koska pikkulapsiajan rankkuudesta huolimatta rakastin lapsia ja etenkin vauvoja. Toivoin myös joka kerta raskaana ollessani mieheni lopettavan juomisen. Niin hän yllätyksekseni rupesikin absolutistiksi kolmannen lapsen kohdalla. Ei hän silti muuttunut mukavammaksi ja osallistunut lastenhoitoon. Mitä nyt joskus leikitti heitä sekä piti yllä järjestystä komentaen lapsia.
Mieheni ei nähnyt työtaakkani määrää ja haukkui hitaaksi ja saamattomaksi. Hän vertasi minua ahkeraan suurperheen äitiinsä, joka oli selvinnyt paljon isomman lapsilauman kanssa. Anoppini ei tykännyt minusta ja laukoi itsekin tylyjä kommentteja.
Kaipasin kovasti vertaistukea pikkulapsiarkeen, joten tukeuduin kylän muihin perheenäiteihin. Mutta en löytänyt ketään sydänystävää ja koin jälleen kerran ettei minua ymmärretty. Pahinta oli, kun lähin naapuri piikitteli minua jatkuvasti. Hän sanoi muun muassa, että voisi ostaa kotimme navetakseen.
Koska olin lapsuudesta saakka tuntenut olleeni riittämätön ja lähelläni ei ollut yhtään ymmärtäväistä ihmistä, masennuin vakavasti. Sen jälkeen helvetti vasta olikin irti, koska masennus vei toimintakykyni täysin. Lääkityksestä ja terapiasta huolimatta en tullut parempaan kuntoon. Luovutin kokonaan yrittämästä. Miehestäni tuli omaishoitajani lasten muutettua pois kotoa.
Tajusin olevani erityisherkkä
Törmäsin jossain vaiheessa käsitteeseen ”erityisherkkyys”. Ymmärsin, että lapsuuden kokemukseni erilaisuudesta johtui siitä, että olin erityisherkkä. Sellaisia piirteitä ei arvostettu lapsuuden perheessäni eikä parisuhteessani. Minulla ei ollut ketään, joka olisi ymmärtänyt minua. Sen takia olin masentunut vakavasti.
Olen edelleen masennuskuntoutuja, enkä osaa nähdä tulevaisuuttani positiivisesti. Iloa elämään tuovat kuitenkin lapset ja lapsenlapset. He ovatkin ainoita, ketkä hyväksyvät minut melko hyvin tällaisena, kuin olen.
