Vanhempani lukivat minulle paljon pienenä. Kun itse opin lukemaan, löysin vanhempieni vanhat lapsuudenkirjat, joihin rakastuin. Moni nykyvanhempi on lukenut samat kirjat pienenä. Siirtyykö lukuperinne eteenpäin vai onko aika jo ajanut sen ohitse?
Tiina, Viisikko, Neiti Etsivä… vanhempieni hyllystä löytyi klassikoita, joita he itse olivat lukeneet ja joita minäkin ahmin pienenä. Lempikirjasarjani lapsena oli Narnia. Aslan-leijona oli hurjan vaikuttava ja Narniaan johtava vaatekaappi oli pienestä lapsesta käsittämättömän jännittävä.
Muistan availleeni huoneeni vaatekaapin ovea ja salaa toivoneeni, että sieltä vaatteiden takaa oikeasti pääsisi johonkin jännittävään toiseen ulottuvuuteen, vaikka olinkin siinä vaiheessa jo sen verran vanha, että ymmärsin sen olevan luultavasti mahdotonta. Lapsen mielikuvitusmaailmassa kaikki on kuitenkin mahdollista, niinpä minäkään en luopunut kokonaan toivosta, vaan vaatekaappiin tuli kurkisteltua silloin tällöin vielä muutamia vuosia myöhemminkin.
Tarinat opettavat lapsille tärkeitä asioita elämästä ja maailmasta. Samaistumalla tarinoiden hyviin sankareihin lapsi itsekin haluaa tulla “hyväksi” ja tehdä hyviä asioita, sen sijaan, että hän haluaisi olla tarinan “pahis”, jolle usein käy lopussa tavalla tai toisella huonosti. Tosin välillä “pahis” muuttuu “hyvikseksi” ymmärrettyään, että pahiksena oleminen ei kannata. Molemmissa lopputuloksissa lapsi oppii tärkeän asian: hyvyys kannattaa, pahuus ei.
Tämän ihanan puhtoisen ideologian kanssa lapsi lähtee matkaamaan kohti aikuisuutta. Jossain kohtaa matkan varrella kuvioon astuu usein aikuisille tyypillinen kyynisyys ja ihminen saattaa alkaa ajatella, että itseasiassa “pahuus”, tai ehkä oikeammin itsekkyys, kannattaakin joissakin tilanteissa, koska sillä lailla saa parhaiten ajettua omaa etuaan.
Lapsuudessa monesti mielikuva siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, on hyvin selkeä. Pieni lapsi katsoo Kaunotarta ja Kulkuria ja kun ilkeä täti ajaa Kaunottaren pois vauvan huoneesta, lapsi saattaa todeta itsestäänselvänä asiana “täti oli tuhma, hänen pitäisi pyytää anteeksi”. Nämä perusasiat kiltteydestä, tuhmuudesta ja anteeksipyytämisestä lapsi on usein oppinut katsomistaan lastensarjoista ja kirjoista, joita vanhemmat hänelle ovat lukeneet.
Vähän vanhempana kun lapsi alkaa itse lukea, lastenkirjoissa hyvään ja pahaan liittyvät asiat on yhä alleviivattu niin selvästi, että lapsen ei ole niitä vaikeaa erottaa. Hankaluus alkaa vasta varhaisteininä ja teininä, puhumattakaan aikuisiästä, jolloin asiat saattavat vaikuttaa jo varsin monimutkaisilta.
Monesti kun katsoo nykymaailman menoa, tulee mieleen miten hienoa olisi, jos ihmiset voisivat säilyttää lapsena oppimansa ymmärryksen oikeasta ja väärästä aina aikuisuuteen asti ja pyrkisivät toimimaan oikein aina, kun se suinkin on mahdollista. Miltä maailma näyttäisikään, jos näin olisi?
Mikä on ollut sinun lempikirjasi pienenä ja aiotko antaa lapsesi lukea sen myös, ellei hän jo ole sitä lukenut?
