Olen rakastunut. Puen silmilleni rakkauden vaaleanpunaiset lasit ja annan mennä. Annan tämän tukahduttavan tunteen viedä mukanaan. Kaikki on kaunista ja kaikki on hyvää. Kaikki on ihanaa. Kaikki ympärillä oleva näyttää hempeän vaaleanpunaiselta.
Päiviä kuluu ja joinakin hetkinä tuntuu, että linssien läpi ei näy kunnolla. Yritän puhdistaa niitä, jotta selkeä kuva rakkautta täynnä olevasta elämäntilanteesta ja tulevaisuudesta palaisi näköpiiriini. Puunaan ja puhdistan linssejä saippuavedellä. Otan avukseni toisinaan myös järeämmät aseet, mutta ei – kuva ei puhdistu.
Mitä tapahtui rakkauden ensihuumalle? Mihin katosi pelkkä hattarantuoksuinen ihanuus?
Arki. Se se on. Arki tuli vastaan.
Loppujen lopuksi. Mikä olisikaan ihanampaa kuin tavallinen ja turvallinen arki? Mihin tarvitsisin noita kaiken ihanaksi tekeviä vaaleanpunaisia laseja enää? Olenhan oppinut tällä rakkauden matkalla sen, että uskallan luottaa ja rakastaa. Uskallan olla oma itseni ja antaa rakkauden kohteen olla myös oma itsensä.
Mitä se haittaa, vaikka toisessa kaikki ei ole täydellistä? Ei se lopulta haittaa yhtään, vaikka vastaani tulee usein lattialle lojumaan jätetyt sukat. Sekään ei oikeastaan haittaa, vaikka olemme erilaisia. Onhan olemassa sanontakin: Vastakohdat täydentävät.
Tänään olen tyytyväinen tähän. Tänään päätän yrittää parhaani ja elää arkea parhaani mukaan. Olen ymmärtänyt, että rakkauden alkuhuuma ei kestä loputtomiin. Arki tulee vääjäämättä vastaan, mutta rakkaus pysyy. Se ei katoa minnekään, mutta se muuttaa muotoaan. Rakkauden vaaleanpunaisten lasien sijasta puen ylleni tavalliset lasit. Niiden läpi näen asiat selkeästi. Ihanien vaaleanpunaisten asioiden lisäksi näen myös kaikki muut asiat. Eivätkä nekään asiat ole yhtään sen huonompia.
