Jossain vaiheessa ulkonäkökysymykset heräävät uinuvankin lapsosen mielessä. Lapsilla syntyy tarve sopeutua toistensa seuraan, mukautua massaan. Ulkoisen olemuksen muuttaminen on suhteellisen helppoa, mutta kuinka tiukkaan oma sisäinen puhe juurtuu mieleen kiinni. Millainen vaikutus omilla sanoilla voi olla mielen liikkeisiin?
Kaikki alkoi siitä, kun poika halusi tietynlaisen kampauksen. Vaikka se hieman äitiä ihmetytti, sellainen leikkautettiin. Hiusten piti olla edestä niin pitkät, että ne tulee silmille. Ne on kivat, kun ne saa yhdellä tyylikkäällä pään nytkäyksellä pois silmiltä. Ei äiti tästä vielä ollut ollenkaan huolissaan. Ehkä luokan pojilla oli muillakin meneillään tällainen etulerppukausi.
Sitten sitä alettiin harjata. Lerppu piti sukia sivulle useammin päivän aikana kuin äiti viitsi setviä omaa pehkoaan. Hammasharjaakin äiti huomaa pojan pyöritelleen suussaan joka aamu, eikä deodorantin käytöstä ole tarvinnut erikseen muistuttaa. Kouluun lähdetään nykyään farkut jalassa.
Näitä muutoksia äiti on seuraillut huvittuneena vierestä muistellen omia hapuilevia ensi askeliaan kauneuden ja muodin parissa. Silloin tukka piti vetää hain hampailla silmiltä ja kaulassa roikkui mustassa nauhassa oma nimi kirjoitettuna hopeaisilla irtokirjaimilla. Valokuvatodisteita noista hetkistä katsellessa jostain syvältä häpeän alta kumpuaa vieläkin se ylpeys, jolla niitä kannettiin.
Aikuisuuden kynnyksellä lapsuuden sankarit kuopataan muutamaksi vuodeksi. Kaikki lapseuteen liittyvä on niin noloo. Vasta kun poika halusi koulukuvauspäivänä vetää kauluspaidan ylleen perinteisen Super Mario -paidan sijaan, äitikin hyväksyi muutoksen käynnistyneen.
Kuin vastapainoksi näille positiivisille muutoksille, poika on kehittänyt myös tarpeen arvostella itseään. Vitsiksi naamioidut haukkumasanat viiltävät verisiä haavoja äidin sydämeen. Miten kukaan voi puhua tuolla tavalla hänen ihanasta pikku pojastaan?
Äiti yrittää selittää lapselle, ettei mieli erota vitsiä totuudesta. Varomattomalle voi hyvin käydä niin, että nuo vitsillä lausutut sanat muodostuvatkin osaksi aivojen ohjelmointia. Toistamalla samojen rumien sanojen rimpsua, hiljalleen ne muuntautuvat aivoissa uskomuksiksi. Ja siinäpä onkin sen verran sitkeä korvamato, ettei se poistu yhdellä napin painalluksella.
Aivojen uudelleen ohjelmointi vaatii tuhansia toistoja. Vanhojen uskomusten kääntämistä ylös alaisin. Sen sijaan, että sanoisi aina vain kaatuvansa, voisikin sanoa uskaltavansa aina kokeilla uutta. Tai jos on nuorempia sisaruksiaan pienempi, niin sitä vain jalouttaan antoi toisille enemmän pituusgeenejä.
Mistä tuollainen tarve itsensä haukkumiseen oikein syntyy? Lapsena sitä istutaan vaatekaupan pukuhuoneen lattialla rupattelemassa mukavia peilikuvalle, pusutellaan sitä joka välissä. Eletään jonkinlaisessa voittamattomuuden ja mahtavuuden kuplassa, johon muiden sanat ja mielipiteet eivät ulotu.
Sitten, aivan yllättäen, äitiä varoittamatta, joku päättää puhkaista tuon suojaavan kuplan. Yhtäkkiä jokainen teko nähdään virheenä, jokainen luonteen piirre outoutena ja jokainen ulkoinen ominaisuus rumuutena. Turha edes yrittää, kun kuitenkin aina epäonnistuu.
Poika on aina ollut itsetietoinen, tuntenut itsensä ja omat rajansa realistisesti. Siksi kai äiti kuvitteli pojan hyppäävän tämän vaiheen ohi. Kasvavan suoraan itsevarmaksi mieheksi, juuri muuttumatta. Oli tietysti höpsöä ajatella, ettei hänkin sortuisi harha-askeliin omalla polullaan.
Niin vaikeaa kuin onkin katsella ennen niin sosiaalisesti rohkean pojan kääntyvän sisään päin, on äidin vain hyväksyttävä se. Annettava pojan tehdä oma ristiretki itseensä ja toivoa hänen vielä joskus palaavan kuorestaan sellaisena kuin sinne lähti.
Teksti: Tanja
Ei vielä kommentteja