Lapseni on rakas, mutta päihdekoukussa!

Kuva: Pixapay/Cparks

Poikani on minulle kaikki kaikessa ja rakastan häntä yli kaiken, mutta hän on päihdekoukussa. Tilanne on kuitenkin onneksi koko ajan menossa parempaan päin.

Pojan täytettyä 18 vuotta hänen käytöksensä ja olemuksensa muuttuivat. Hänestä tuli sanallisesti aggressiivisempi ja välttelevämpi. Hänelle ominainen iloisuus hävisi. Myös kiinnostus kaikkeen lopahti.

Poikani on käyttänyt amfetamiinia, kokaiinia, psykedeelejä, sieniä, kannabista, subutexiä ja bentsoja. Suonensisäiset huumeet eivät häntä kiinnosta ja ole hänen ”juttunsa”, mikä on tietenkin vain hyvä asia! Aineiden säännöllinen käyttö alkoi 16-vuotiaana ja pahin aika ajoittui täysi-ikäisyyden paikkeille.

Kuulin huhuja hänen päihteiden väärinkäytöstä ja huomattuani itsekin käytöksessä muutoksia, päätin kysyä lopulta häneltä suoraan asiaa. Kauhukseni hän myönsi käyttävänsä huumeita.

Päihdepiirit ovat rajut, keneenkään ei voi luottaa. Olen hakenut poikaani vaikka mistä: Usein hän on nukkunut jossain rappukäytävillä tai poliisin putkassa. Hän on soitellut öisin sekavana ja sanonut, ettei tiedä missä hän on. Häneltä on hajonnut paljon tavaroita, kuten puhelimia ja niitä on myös varastettu. Aina en ole edes saanut poikaani kiinni tai tiennyt missä hän on ja sen takia olen viettänyt useita unettomia öitä.

Minulta on mennyt arviolta 10 000 euroa näinä vuosina poikani elättämiseen. Olen muun muassa joutunut maksamaan pojan erääntyneitä laskuja sekä ostamaan puhelimia hajonneiden tilalle. Toki mikään rahasumma ei merkitse mitään, kunhan vaan poikani on hengissä ja kaikki olisi hyvin.

Pojan päihteiden väärinkäyttö on aiheuttanut minussa surua, häpeää, epäonnistumisen tunnetta, vihaa ja raivoa. Se on ollut siis melkoista tunteiden vuoristorataa. Mutta rakkaus ei ole tietenkään koskaan poikaani kohtaan kadonnut. Lähinnä aluksi paine tuli siitä, että ”Mitähän muut ajattelevat meistä?”. Pohdin myös, että olenko epäonnistunut äitinä ja tehnyt jotain väärin.

Olen kuitenkin puhunut kaikesta poikani kanssa koko tämän ajan, sillä välimme ovat aina olleet aidot ja lämpöiset. Poika on todennut, ettei hänen päihteiden väärinkäyttö ole minun syytäni. Häntä sattui vaan itseään kiinnostamaan päihteet ja mielikuva sellaisesta elämäntyylistä.

Luulen poikani päihteiden väärinkäytön johtuvan muun muassa koulukiusaamisesta ja ADHD:sta. Asiaan on vaikuttanut osaltaan myös isäsuhteen puuttuminen. Lisäksi poikaani kiinnosti päihteet ja siihen kuuluva elämäntyyli. Kaveripiiriin kuului samanhenkisiä ihmisiä. Yhdessä he kokeilivat päihteitä ensimmäisen kerran jo 13-vuotiaana.

Suunta parempaan

Jossain vaiheessa poikani tajusi, ettei päihteiden käyttö ollutkaan enää millään tavalla hauskaa. Muutaman ystävän kuolema herätti häntä myös. Tällä hetkellä hän on päässyt kaikesta muusta eroon, paitsi kannabiksesta ja alkoholista. Olemme aina jaksaneet poikani kanssa uskoa siihen, että vielä täältä noustaan. Ehkä juuri siksi taistelutahto ei ole hävinnyt, koska pojan sisin ei käyttövuosina kadonnut, vaikka hän syvällä kävikin.

Nyt kun pojan tilanne on parempi, niin olen saanut kehuja siitä, miten hyvin olen jaksanut olla poikani tukena. Se on tietenkin iso kiitos, mutta enemmän olisin toivonut, että poikani elämässä olisi ollut tukijoita. Minä itse pärjään kyllä. Lapseni on tärkein.

Poikani ja minä olemme hienosti taistelleet yhdessä läpi nämä vuodet ja hän on elossa. Hän on elänyt sellaisen nuoruuden, jollaista en ikinä kenellekään toivo. Selviytyminen hengissä on ollut usein hiuskarvan varassa.

Poikani sanoin muille nuorille: ”Ei varmasti oo helppoo, mut päivä kerrallaan se on parempi ja parempi, vaikka välil tuntuuki silt et hommat kaatuu päälle niin keep ya head up ja katse kohti tulevaa parempaa!”

Tilaa uutiskirje

Aitoa vertaistukea perhearkeen, lempeästi myötäeläen


Lisätietoja henkilötietojen käsittelystä tietosuojaselosteesta.