Saako lapsi vanhemman kiinnittämään ajan kulkuun enemmän huomiota?
Vanhempien kuulee usein päivittelevän, kuinka nopeasti aika on kulunut. Äsken lapsi oli vasta vauva, sitten taapero ja nyt yhtäkkiä hän on jo iso tyttö tai poika, kohta kouluun menossa tai jo koulussa. Kuinka usein havahdut miettimään, miten nopeasti aika kuluukaan?
Lapsen kasvua seuratessa ei voi välttyä välillä ajattelemasta, kuinka nopeasti aika kuluu. Lapseton ihminen ei aina välttämättä pysähdy yhtä usein ajattelemaan asiaa, koska hänen elämässään ei välttämättä ole yhtä selkeitä “kiintopisteitä” kuin kasvava lapsi, jonka kehitystä seuraamalla vanhempi usein huomaa, kuinka nopeasti esimerkiksi kuukausi tai kokonainen vuosi voi hujahtaa.
Vanhempi saattaa muistella päätään pudistellen, kuinka pitkältä vuosi tuntui, kun itse oli nuorempi. Erityisesti varhaisimpina elinvuosina aika tuntuu kulkevan todella hitaasti. Myös jos vertaa kaksikymppisen ja kolmekymppisen ihmisen tunnelmaa ajan kulusta, se usein koetaan erilaisena. Kaksikymppisestä tuntuu, että vuosikymmen on todella pitkä aika, siinä missä kolme- tai nelikymppisestä saattaa usein tuntua, että vuosikymmen kuluu varsin nopeasti.
Isoäitini sanoi minulle kerran, että hän on aina yllättynyt, kun katse sattuu osumaan peiliin ja hän näkee omat ryppyiset kasvonsa. Yllättyneeltä hänestä tuntui siksi, että hän ei tuntenut itseään alkuunkaan niin vanhaksi. Vaikka hän oli ollut elossa jo lähemmäs sata vuotta, elämä tuntui hänestä varsin lyhyeltä. Hän totesi esimerkiksi vuosikymmenen olevan hänelle lähes silmänräpäys, kun hän katsoi elämäänsä taaksepäin.
Monesti vanhemmat havahtuvat ajan kulkuun seuratessaan lapsensa kehitystä. Tuntuu uskomattomalta, että pienestä vauvasta on vain parissa vuodessa kasvanut ihan oikea iso lapsi. Murrosikäisten lapsien vanhemmat kertovat myös usein, että lapsen pituuskasvu pääsi yllättämään. Yhtäkkiä lapsi onkin vanhempiaan pidempi, vaikka hetki sitten hän vielä pyysi apua yltääkseen ottamaan pipon hattuhyllyltä.
Vanhemmat monesti sanovat, että lapsen vinhaa kehitystä seuratessa tulee väistämättä mieleen myös oma kuolema, joka joskus on jokaisen edessä. Sen lähestymisen tajuaa jollakin lailla paremmin, kun lapsen kasvu ja kehitys osoittavat ajan vääjäämättä kulkevan eteenpäin.
Toiset ihmiset kokevat ajan kulumisen ahdistavana asiana, toiset taas positiivisena. Itse kuulun jälkimmäisiin. Tuntuu mukavalta ajatella, että joka vuosi on tullut taas nähtyä ja opittua uusia asioita ja toivon mukaan kehityttyä ihmisenä. Uuden oppiminen ei pysähdy aikuistumiseen, vaan jatkuu läpi elämän. Sen ajatteleminen saa elämän tuntumaan jännittävältä myös näin aikuisena. Kuolema tuntuu luonnolliselta osalta elämää, ja siksi en sitäkään osaa pelätä tai ahdistua ajatuksesta, että se on joskus edessä.
Herääkö sinun mielessäsi samankaltaisia ajatuksia, kun seuraat lapsesi kasvua ja kehitystä?
