Äitini mielisairaus on varjostanut arkeani lapsuudestani saakka. Päätin nuorena, etten halua koskaan omia lapsia. Mitä vanhemmaksi tulen, pohdin useammin, kadunko jyrkkyyttäni joskus? Olisimmeko saaneet lapsia, jos olisimme yrittäneet?
Lapsettomuus on moninaista. Omani on ollut päätös, jolle on painava syy. Ensinnäkään en halua itselleni äitini kohtaloa. Olen ymmärtänyt, että juuri äidiksi tulo voi horjuttaa joidenkin mielenterveyttä ikävään suuntaan, mikäli tähän on alttiutta. Asia ei tietenkään ole näin mustavalkoinen muutoin, kuin pelkojeni sanelemana.
Toisaalta koen haluttomuutta synnyttää lasta todellisuuteen, jossa perheenjäsenteni kanssa elän. Jatkuvassa epävarmuuden, piinan ja pelon tilassa sen suhteen, mitä tulevaisuus äidin osalta tuo. Mikään tuskin enää yllättää kaiken koetun jälkeen, mutta ei tilanteeseen totu, vaikka turtuukin.
Yhteinen, ei vain toisen päätös
Olen hyvilläni rinnalleni löytyneestä ihmisestä, jolle vanhemmuus ei myöskään ole koskaan ollut ensisijainen päämäärä. Kipeän eronkin olen aiheen vuoksi kokenut ensimmäisestä pidemmästä parisuhteestani. Koin vääränä, että olisimme jatkaneet entisen kumppanini kanssa suhdettamme.
Tiesin hänen halunneen lapsia nuoresta saakka ja olevan valmis luopumaan haaveestaan vain voidaksemme jatkaa yhdessä. Olimme reilu parikymppisiä, enkä ollut valmis viemään hänen haavettaan isyydestä tai kantamaan äidin luoman taakan lisäksi mahdollista kumppanin katkeruutta lapsettomuudesta.
Nyt kolmekymppisenä mietin, kadunko päätöstäni joskus. Mieheni avoin suhtautuminen ei perustu traumaattisiin kokemuksiin ja onnekseni hänen suhtautumisensa onkin pysynyt ennallaan. Se luo rauhaa omien kuohuvien ajatusten ja tunteiden keskellä. Turvaa viisaat keskustelut, joihin kriisini taas tuo rohkeita avauksia. Näkökulmia, joista emme ole ennen tätä keskustelleet.
Luovunko liiasta?
Tuntuu kivusta huolimatta hyvältä, että nämäkin ajatukset ja tunteet tulivat. Olen osannut odottaa niitä ja hiukan pelännytkin niiden puutetta aikuistuttuani. Kyseenalaistanut kai omaa tasapainoani ja terveyttäni kohdata asia, sillä tiedostan nuoruuden suhtautumiseni olleen defenssi.
Enemmän kuin pyrkimykseemme vanhemmiksi, uskon äidin tarjoileman seuraavan käänteen vuoden tai useamman päästä, ehkä jo kuukauden sisään palauttavan ajatukseni entiselleen. Käänne on lapsuudestani saakka aina tullut, joten tulee varmasti hänen kuolemaansa tai omaani saakka.
Lähipiiristäni tiedän, kuinka paljon vanhemmuus vaatii. Pelkäänkin enemmän jaksamiseni puolesta, kuin kohtaloni tai kyseiseen vaikutuspiiriin syntyvän tulevaisuuden. Olen rakentanut lopulta varjoista huolimatta mielekkään elämän. Luulen olevani hyvilläni siitä, tarvitsematta mitään lisää. Ehkä harkitsemme tulevaisuudessa muuta, kuin biologista vanhemmuutta.
