Joskus vanhempi tuntee itsekin olevansa lähes lapsi – Milloin ihminen on “oikeasti aikuinen”?
Onko aikuisuus mielentila vai piste, johon jokainen automaattisesti päätyy oltuaan olemassa riittävän monta vuosikymmentä? Voiko sanonta “hän ei koskaan kasvanut aikuiseksi” joidenkin kohdalla pitää paikkansa?
Jos miettii vaikkapa kymmenvuotiasta lasta, hän vaikuttaa aikuisten silmin katsottuna ikänsä puolesta hyvin pieneltä ja kokemattomalta monien asioiden suhteen. Koska elämän ensimmäiset vuodet kuluvat niin ettei niistä juuri jää muistoja, kymmenvuotias on käytännössä vasta muutaman vuoden ajan hahmottanut maailman edes joten kuten samalla lailla kuin aikuinen. Se tuntuu hyvin lyhyeltä ajalta aikuisen näkökulmasta.
Vain kahdeksan vuotta vanhempana koittaa hetki, jolloin ihminen on lain silmissä valmis tulemaan itsekin vanhemmaksi ja ottamaan vastuun toisesta elävästä olennosta. Kahdeksan vuoden aikana ihmisen siis on täytynyt hankkia merkittävä määrä lisäkokemusta elämästä, jotta hän kykenee tällaisen suuren vastuun kantamaan. Kahdeksan vuotta tuntuu hyvin lyhyeltä ajalta. Moni 18-vuotias on kuitenkin erinomainen vanhempi lapselleen, joten selvästi aika saattaa olla täysin riittävä ainakin joidenkin ihmisten kohdalla.
Moni 18-vuotias kuitenkin tuntee sisällään itsensä vielä lähes lapseksi. Joskus tuntuu, että kymmenen tai edes kaksikymmentä vuotta lisää elämänkokemusta ei joidenkin ihmisten kohdalla vielä riitä tekemään ihmisestä “aikuista”. Myös kun katsoo maailman nykytilannetta, väistämättä mielessä käy, kuinka “aikuisella” tasolla kokonaisten kansakuntien asioista päättävät ihmiset lopulta ovat.
Illuusio “viisaasta aikuisesta”
Kun itse olin lapsi, teini ja nuori aikuinen, ajattelin että “oikeat aikuiset” (joihin kuuluivat minun näkökulmastani kolmekymppiset ja sitä vanhemmat) ovat jollakin mystisellä tavalla tietäväisempiä ja viisaampia kuin nuoremmat ihmiset. Varsinkin lapsena sitä kuvitteli, että jossain kohtaa kulkee maaginen “raja”, jonka jälkeen ihminen on aikuinen ja viisas, ja ennen tätä rajaa hän on jollakin lailla tietämättömämpi ja ymmärtämättömämpi.
Vasta kun itse saavutin tuon rajan olen ymmärtänyt, että ihmiset eivät lopultakaan muutu niin paljon iän myötä kuin nuorempana luulin. Ihmiset näyttävät vanhemmilta, mutta pään sisällä monesta tuntuu yhä samanlaiselta kuin nuorempana. Toki ihmiselle on elämän varrella kertynyt paljon tietoa monenlaisista asioista, ja kenties ymmärrystäkin. Elämänkokemus on siis kasvanut ja se saattaa muuttaa ihmistä paljonkin. Mutta ajatus siitä, että ikä jollakin automaattisella tavalla toisi viisautta ja ymmärrystä, vaikuttaa olevan vain illuusio. Jos tämä pitäisi paikkansa, maailmassa olisi luultavasti huomattavasti vähemmän ongelmia.
Tuntuuko sinusta, että olet yhä samanlainen ihminen kuin nuorempana, vai onko aika tehnyt sinusta “oikean aikuisen”?
