Varhaisteini-ikäiset lapset räjäyttivät ystäväni postilaatikon Uutena Vuotena. Kun ystäväni otti yhteyttä räjäyttäjien vanhempiin, seurauksena oli asian vähättelyä. Miksi vanhempien on välillä vaikeaa nähdä mitään vikaa omissa lapsissaan?
Ystäväni omakotitalon postilaatikko on räjäytetty pariinkin otteeseen Uutena Vuotena. Hänen pihallaan on valvontakamerat, joista näkee postilaatikolle. Kuvissa näkyy, kuinka lapset laittavat räjähteet laatikkoon ja juoksevat pois. Hetken päästä laatikossa posahtaa ja muovinkappaleita lentää illmaan.
Asuinalue on sen verran pieni, että ei ollut vaikeaa selvittää, missä talossa valvontakameran kuvissa näkyvät lapset asuivat. Ystäväni otti yhteyttä lasten vanhempiin. Nämä suhtautuivat tapaukseen vähätellen ja jopa epäilevästi.
Miksi vanhempien on niin vaikeaa vastaanottaa ulkopuolisilta omiin lapsiinsa liittyvää kritiikkiä? Tulkitsevatko vanhemmat kritiikin siten, että heidän kykyjään ja taitojaan kasvattajina arvostellaan ja siksi heidän niskakarvansa nousevat niin helposti pystyyn?
Postilaatikon räjäyttäminen saattaa kuulostaa joistakin vanhemmista kohtuullisen harmittomalta huvita. Kyseessä on kuitenkin toisen ihmisen omaisuuden tarkoituksellinen tuhoaminen. On ymmärrettävää, että lapset nuorena saattavat tehdä virheitä kokeillessaan rajojaan. Tällöin olisi tärkeää, että vanhemmat osoittaisivat heille selvästi, mikä on oikein ja väärin.
Toinen tyypillinen tilanne, jossa vanhempien on usein vaikea nähdä vikaa lapsessaan on tilanne, jossa oma lapsi on kiusannut koulussa toisia lapsia. Moni vanhempi onneksi osaa suhtautua asiaan oikein ja ilmaisee selkeästi, ettei moista käytöstä hyväksytä. Parhaassa tapauksessa lapsi ottaa onkeensa ja on jatkossa kiusaamatta muita.
Valitettavasti toisinaan vanhemmat kokevat huomautuksen lapsen käytöksestä kritiikkinä itseään kohtaan ja menevät voimakkaalle puolustuskannalle. Tilanteessa suurin kärsijä on lapsi, joka ei opi käyttäytymään toisia ihmisiä kohtaan oikein.
Kerran kävelyllä näin kerrostalon pihalla pienen lapsen pitävän rapun ovea väkisin kiinni, estäen toisen lapsen pääsyn ulos rapusta. Rapussa oleva lapsi oli ahdistunut ja oli selvää, että toinen lapsi kiusasi häntä. Pysähdyin ja kehotin ystävällisesti lasta lopettamaan oven kiinni pitämisen. Lapsi irrotti otteensa ja päästi toisen lapsen ulos. Hetken kuluttua rapusta tuli nainen, joka oli oletettavasti kiusaajalapsen vanhempi. Kiusaajalapsi supatti jotain naisen korvaan ja nainen katsoi minua vihamielisesti.
Olin siinä vaiheessa jo jatkanut matkaani enkä ollut kuuloetäisyydellä. Vaikutti selkeältä, että lapsi kertoi vanhemmalleen vieraan ihmisen sanoneen hänelle “inhottavasti”. Jos minulla ei olisi ollut kiire jatkaa matkaani, olisin voinut selittää tilanteen vanhemmalle. Jokin hänen katseessaan ja olemuksessaan sai minut kuitenkin ajattelemaan, että hän ei välttämättä olisi ymmärtänyt, vaan reaktio olisi saattanut olla vihamielinen. Voin toki olla väärässäkin.
Jos joku tulee huomauttamaan oman lapsen käytöksestä, kannattaa pysähtyä hetkeksi miettimään, voisiko tilanne kuitenkin olla se, että oman lapsen toiminnassa olisi jotain parannettavaa ja jos näin on, kuinka voisi itse parhaiten lastaan auttaa asiassa.
